Kiperiä kysymyksiä

Kuinka moni on lapsena pelännyt kuolemaa? Itse ainakin muistan ala-aste ikäisenä valvoneeni monen monituista yötä miettien kuolemaa, taivasta ja avaruutta. Ne on niin käsittämättömiä juttuja että liika ajattelu ahdistaa vielä aikuisenakin. Lopulta keksinkin keinon saada itselleni mielen rauhan. Ajatukseni on että kaikki suuret asiat kuten esimerkiksi syntymä, kuolema, vakavat sairastumiset ja onnettomuudet elämässä on "tähtiin kirjoitettu". En siis käytä enää yön hiljaisia tunteja näiden asioiden vatvomiseen vaan ne menee omalla painollaan. Tämä ei tarkoita että nostaisin kädet pystyyn vaikkapa lasten kasvatuksen suhteen, "niistä tulee sellaisia kuin tulee" vaan yritän valinnoillani vaikuttaa elämään ja tulevaisuuteen, valinnoissanikin luotan omaan vaistooni, mikä tuntuu oikealta.

Me käydään lasten kanssa seurakunnan Tenavatuokiossa kerran viikossa, lauletaan joskus kotona virsiä (koska mä tykkään) ja käydään kirkossa kun on tarpeen. Mitenkään kovin uskonnollisiksi meitä ei voisi kuvailla mutta kuulutaan kirkkoon ja annan lasteni uskoa jumalaan jos he niin tahtovat. Varsinkin Akua kiinnostaa raamatun tarinat ja niistä jutellaankin usein. Jos joku asia tuntuu ihan käsittämättömältä, että kuinka tämä on voinut tapahtua, sanon suoraan että en tiedä. Ei kukaan voi varmasti tietää koska nämä asiat on tapahtunut niin kauan sitten. Olen kertonut että juuri siitä uskossa on kyse, että uskoo vaikka ei voi tietää. Mulla oli lapsena kova tarve uskoa ja rukoilinkin iltaisin aika pitkään, ehkä se helpotti näiden suurten kysymysten pyöriessä päässä.

No sitten eräänä iltana Aku (5v) tuli selvästi ahdistuneena sängystään, että ei saa unta kun pelkää kuolemaa. Että mitä jos hän herää yhtäkkiä taivaasta ja haluaakin vain takaisin kotiin. Aika pelottava ajatus, että heräisi jossain mystisessä paikassa ilman perhettään.

Ensiksi selvitin että minkälaiseksi paikaksi hän ajattelee taivaan ja kuoleman jälkeisen elämän. Sen jälkeen kerroin miten itse ajattelen taivaan ja että totuutta me ei voida tietää, mutta näin äiti ajattelee ja olen ajatellut lapsesta saakka. Kerroin myös että olen itsekkin lapsena pelännyt ajatusta kuolemasta. Kerroin myös tämän "tähtiin kirjoitettu" teoriani, että ei kannata murehtia liikaa vaan nauttia kaikista elämän päivistä niin paljon kuin pystyy. Herätä iloisena, olla hyvä ystävä ja ystävällinen muille. Kerroin kyllä myös että vaikka yrittää, silti äitiäkin joskus harmittaa ja on huonoja päiviä mutta nekin kuuluu elämään.

Entäs sitten kysymys "voiko lapsetkin kuolla?". Vastaukseni oli että  kyllä lapsikin voi kuolla, mutta pehmensin sanomalla että yleensä ihmiset kuolee hyvin vanhana. Se ei tuntunut Akua pelottavan, tällä hetkellä eniten taisi huolettaa se että hän itse heräisi taivaasta ja olisi yksin.

Meillä ei olla juurikaan puhuttu kuolemasta, sillä sellaista tilannetta ei ole tullut että lapsille niin läheinen henkilö olisi kuollut että siitä olisi pitänyt puhua. Aku on kerran ollut hautajaisissa ollessaan 8kk ikäinen eli siitä hän ei muista mitään. Meidän kissa on kuollut kun Aku oli noin 2 ja puoli ja siitä kyllä puhuttiin ja ollaan puhuttu myös jälkeenpäin silloin tällöin. Periaatteessa en halua kuormittaa lapsia "turhaan" aikuisten jutuilla tai surullisilla jutuilla, koska kyllä he kerkeävät nähdä ne maailman ikävät puolet kun tilanteet tulee eteen. Mutta kun kysytään, vastaan aina. Vastaan niin rehellisesti kuin lapselle voi, ilman turhaa dramatiikkaa ja niin että lopuksi lapselle jää mahdollisimman lohduttava olo.

Minkä ikäisinä teidän lapset on kyselleet kuolemasta tai jostain muusta kiperästä aiheesta? Entäs mun vastaukset? Menikö pahasti metsään?

Siinä pienet huolettomat tallaajat haistelee kauniita kukkasia viime kesänä Koivupuistossa ♥

♥ Nora