Vuoristoradassa

"Vielä aamulla mä olin ihan liekeissä, tästä tulee hyvä päivä. Kaikki menee mukavasti putkeen eikä edes sada! Päästään oikein oven suuhun asti lasten kanssa aamulla ilman mitään hoputtelua tai riidan poikasta.  Touho tulee oven suussa vastaan, on ollut aamu kierroksella pihassa. Meinaan päästää sen vaan menemään mutta onneksi nappaan pyyhkeen ja alan kuivata tassuja.  Käykin ilmi että koko koira on yltäpäältä mudassa, siis oikeesti, ei silleen pikkusen. Hiki nousee, lukitsen koiran kylppäriin odottamaan koska nyt on pakko lähteä viemään Akua eskariin.

Viedään Aku ja tullaan Iivon ja Mimmin kanssa saman tien takaisin. Ärsyttää koska oltiin ajateltu mennä puistoon mutta nyt on pakko mennä pesemään Touho joka on kerinnyt sotkea kylppärin seiniä myöten mudalla.  Onneksi Mimmi nukkuu ja Iivo leikkii palomiestä.

Huhhuh mikä homma. Rapaa vaan riittää ja riittää ja Touho yrittää karata jatkuvasti suihkukaapista jonka poistovesiputki  (tai mikä lie) on tukossa todennäköisesti mun hiuksista.. Ja sitten vielä seinien pesu, tai samaan syssyyn koko kylppäri! Virhe, tässä vaiheessa aamua en arvaa kuinka loppuun ajettu oon jo neljältä iltapäivällä.

Done! Puuh, jos vaikka hetkeksi istumaan.. Ai katos vaan Mimmi herää."

Kuinka nopeaa asiat unohtuukaan. Löysin tämän tekstin pätkän luonnoksista ja jotenkin muistan alkaneeni tätä kirjoittaa mutta kuten näkyy, kesken on jäänyt eikä mulla enää ole hajuakaan mitä kaikkea sitten iltapäivään mennessä on mahdollisesti sattunutkaan. Villi veikkaus on että Mimmi ei ainakaan ole nukkunut enempää päiväunia, pojat on varmaan tapellut ja olisko Ami jäänyt vielä peräti ylitöihin? Jotain normaalista poikkeavaa on täytynyt tapahtua että olen oikein vaivautunut kirjoittamaan asiasta mutta enempää en tiedä. Otsikko "vuoristoradassa" viittaa siihen että päivässä on ollut myös jotain perus hyvästä päivästä poikkeavaa erityistä kivaakin. Joka tapauksessa, tämä on muistutus ainakin siitä että ne katastrofaaliset päivätkin unohtuu ja että kotiäidin elämä on kiireistä kun kirjoitus katkeaa kesken lauseen ja löytyy puolen vuoden päästä.

♥ Nora

Sisarussuhteista

Olen luonnollisesti seuraillut paljon meidän lasten sisarussuhteita ja samalla miettinyt myös omia sisarussuhteitani. Siskon kanssa meillä on tosi pieni ikäero ja ollaankin aina oltu kavereita, joskus tiiviimmin ja joskus ollaan pidetty pientä hajurakoa mutta aina läheisiä. Kahteen pikkuveliin mulla onkin vähän enemmän ikäeroa, 7 ja 9 vuotta. Itse olen kokenut heidät aina läheisiksi ja muistan molempien syntymät kuin eilisen. Heitä olen lapsena hoivannut, teininä pikku räkänokat osasi oikein todella ärsyttää ja tapeltiin aika rajustikin mutta sitten taas aikuisiällä olen saanut heistä ystävät. Sitä sanotaankin että sisarukset on elämän tärkeimpiä ihmissuhteita sillä usein he kulkevat läpi elämän vierellä. Te jaatte samat lapsuudenmuistot, ne parhaimmat ja ne kipeimmät. Pienin meidän katraasta on vasta 7 vuotias, Akun kanssa siis samanikäinen. Vielä meidän suhde on enemmän sitä hoiva suhdetta ja toisaalta se on ihan loistavaa koska he ovat Akun kanssa niin hyvät kaverit.

Toivoisin että meidän lapset pysyisivät läheisinä läpi lapsuuden, myrskyisän teini-iän ja sinne aikuisuuteen asti. Vanhempina me aina teroitetaan lapsille että sisarukset on maailman tärkeimpiä ihmisiä. Kun pojat oikein riitelee, kysytään sanoisitko ystävällesi noin? Yleensä se pistää pojat miettimään sanojaan. Ollaan myös painotettu pojille että aina pidetään omien puolia eikä toista jätetä pulaan. Heillä on myös kunniatehtävä pitää pikkusiskosta huolta kun lähtevät suureen maailmaan. Kun kasvatan poikia pidän eritysen tärkeänä opettaa heitä kunnioittamaan naisia ja malli lähtee tietysti kotoa. Sillä vaikka kuinka koko ajan tehdään tärkeää työtä tasa-arvon edistämiseksi, on tämä maailma kärjistetysti valkoisen miehen maailma.

Siinä meidän ryhmä-rämä eilen lähdössä trulli kierrokselle. Siarukset on aivan uskomaton rikkaus, pidetään huolta että lapsetkin ymmärtää sen.

♥ Nora

Annatko lapsesi nimitellä toisia

Välillä mietin miten nykypäivän lasten kasvatus eroaa entisaikojen kasvatuksesta. Monet vanhemmat ihmiset sanoo ettei lapsia ennen kasvatettu vaan ne kasvoi ja hyviä tuli ja tämä "kasvatus" on vaan nykyaikaista hömppää. Mä en usko siihen. Kasvatus on vaan ollut hirveän erilaista, ja elämä yleensä. Kyllähän esimerkiksi käytöstapoja on opetettu ja toisten huomioimista jne. myöskin kotitöiden opettelu on osa kasvatusta. Sitten on tietysti vapaan kasvatuksen sukupolvi, joillekkin toimii, kaikille ei. Sanoisin että lapsia pitää kasvattaa, heidän itsensä ja muiden takia.

Yksi huomattava ero verrattuna omaan lapsuuteen on nimittely. Siihen aikaan lastenohjelmissakin haukuttiin toisia idiooteiksi ja tyhmiksi. Jossain vaiheessa kouluaikaa varsinkin pojat haukkui kaikkia homoiksi ja huoriksi, ai kauhee. Vieläkö noita viljellään?

Sanoisin että tämän päivän lapsille näin yleensä ottaen (toivon mukaan) opetetaan että toisia ei nimitellä. Siksi aina hätkähdän kun huomaan ettei vanhempi puutu rumaan kielenkäyttöön, varsinkin kun se kohdistuu toiseen lapseen. Aivan varmasti jokaisen kulta-pallerot, minunkin, on sanoneet rumia sanoja mutta siihen pitäisi aina myös puuttua ihan kuten muuhunkin huonoon käytökseen. Tiedän kyllä senkin että joskus kun taistelu uhmiksen kanssa on alkanut heti aamusta, puolen päivän aikaan ei millään jaksaisi puuttua joka nasahdukseen . Tiedän että on myös tilanteita joissa kannattaa seurata selviäisikö lapset itsenäisesti mutta siinä vaiheessa kun tahallisesti satutetaan tai toinen on "kakkapää, pissa-aivo, tyhmä tai idiootti", pitää puuttua. Aina ei toki kaikkea kerkeä nähdäkään, mutta joskus ei ole siitä kiinni.

No onko se nyt niin vakavaa, ei haukku haavaa tee? Niin, ei fyysistä haavaa. Ei välttämättä myöskään henkistä haavaa sille 3 vuotiaalle mutta kun et puutu annat hyväksyntäsi tälle käytökselle. Lapsi huomaa että jaa, kun ei tuo sano mitään niin näin saa sitten tehdä. Lapsi kokee voivansa puhua muille miten sattuu ja ajan kanssa tästä saattaa tulla ongelma ja niitä henkisiä haavoja.

Mä uskon siihen että lapsesta tulee sitä mitä hänen sanotaan olevan, näin kärjistetysti. Meillä ei koskaan sanota sanaa tyhmä ilman että siihen puututaan. Meillä aikuiset ei sano lapsen olevan jotain negatiivista kuten "olet tuhma/vaikea/ärsyttävä/..." Me sanotaan esimerkiksi "tuo oli rumasti tehty", joskus jopa "tuhmasti tehty" mutta lapsi ei ole tuhma.

Vähän muakin jupisutti kun muumit mentiin puhumaan uudelleen, mutta toisaalta. Kun vanhoja muumeja kuuntelee niin ei se kielenkäyttö vaan ole tätä päivää. Yritä nyt sanoa että ei saa haukkua kun lempihahmo haukkuu kaikki pystyyn joka jaksossa, ihana Pikku-Myy ♥

Lue myös aihetta liippaava vanhempi teksti Hiljainen hyväksyntä kiusaamiselle sekä Vastuu kasvatuksesta

Postauksen kuvat on meidän perheen retkeltä viime syksynä Öjenin luontopolulla.

♥ Nora

Se oli yks tylsä ilta

Lähes kolme vuotta sitten kun Iivo oli tuommoinen Mimmin ikäinen, oli yks tylsä ilta. Ami oli ansaitulla poikien mökkireissulla ja olin juuri saanut lapset nukkumaan.  Mietin että mitähän sitä tekisi. Iivo valvotti siihen aikaan yöt läpeensä ja aamut alkoi siinä viiden nurkilla. Olin pitkään miettinyt että tarvitsen jonkun oman jutun, harrastuksen. Mutta blogin kirjoittamisesta en ollut haaveillut. En ollut siihen aikaan lukenut montaakaan blogia, ihan muutamia vain. Selailin nettiä ja mietin että "ei se bloggaaminen nyt niin vaikeaa voi olla".  Googlasin "blogin aloitus". Päädyin kirjautumaan bloggeriin, nappasin siiderin neuvoa antavaksi ja aloin luoda omaa blogia. Blogin nimeksi tuli Poikasten kanssa jonka sitten puolen vuoden päästä vaihdoin nykyiseen Norudemu.

Mietin miksi kaikki lukemani blogit oli valkoisella pohjalla? Halusin erottua ja ihan alkuun blogin taustalla olikin villi tähtikuvio. Nopeasti ymmärsin miksi valkoinen pohja vaan toimii parhaiten ainakin omaan silmään. Jos on värikkäitä kuvia ja levoton tausta, tekstiä on vaikea lukea eikä kuvat pääse oikeuksiinsa. Aika pian myös kävi ilmi että ei se bloggaaminen helppoa ole vaan itseasiassa vaativaa ja aikaa vievää. Mutta niin kovin koukuttavaa..

Oikeastaan on aika outoa että päädyin kirjoittamaan blogia. Mulla oli aina äidinkieli 6 enkä muista koskaan saaneeni koulussa kannustavaa palautetta esimerkiksi ainekirjoituksessa. Alkuun ajattelinkin että kuvat olisi pääasiassa mutta pian huomasin että mun kuvat ei oikeastaan ole niin hyviä mutta kirjoittaminen taas on yllättävän kivaa. Itseasiassa pyysinkin mun siskolta josko hän olisi lähtenyt mun kanssa yhdessä kirjoittamaan koska häneltä kirjoittaminen sujuu huomattavasti paremmin.  Loppujen lopuksi hyvä että aloitettiin molemmat omat blogit, en usko että kumpikaan olisi halunnut antaa periksi omien juttujensa suhteen ja oltaisiin ennen pitkää jouduttu törmäyskurssille.

Ihan ensimmäisessä bannerissa oli kuva jossa minä ja Aku tehdään sydän käsillä.  Toisessa bannerissa, joka oli hieman kauemmin, taas oli lisäksi söpöt kuvat pojista..



Sitten päätin vaihtaa blogin nimen sellaiseen joka ei heti viittaa "pelkkään" perheblogiin ja näin rajaa aihealueita sekä blogin kehittymisen suuntaa liikaa. Samalla vaihtui banneri kuvaan jossa mä seison tiiliseinän edessä.  Tykkäsin siitä kovaa, visio oli mun mutta kuvan ototsta kiitokset Nadja-siskolle. Samoihin aikoihin blogin ulkoasu alkoi olla muuten muotoutunut aikalailla nykyiseen, melko yksinkertaiseen muotoon.

Parin vuoden takainen "talvi-banneri"

Elettiin alkuvuotta 2016 kun alkoi olla ensimmäisen kerran puhetta tulevasta blogiyhteisöstä, Perheblogit.fi.. Olin tosi innoissani. Halusin kovasti mukaan johonkin yhteisöön mutta mikään olemassa oleva ei tuntunut semmoiselta että olisin halunnut edes hakea mukaan ja tuskin olisin päässytkään. Kun tavattiin Perheblogit.fi porukan kanssa ensimmäisen kerran maaliskuussa 2016, jännitti ihan hirveästi. Tapaaminen oli kuitenkin todella antoisa ja lähdettiin  kaikki innolla viemään asiaa eteenpäin. (Voit lukea enemmän tästä salaperäisestä Helsingin reissusta täältä, klik!) Tästä meni vielä jonkun aikaa ennenkuin sivut julkaistiin ja hitaasti mutta varmasti ollaan uurrettu tietämme eteenpäin.  Osa alkuperäisestä porukasta on eri syistä jäänyt matkan varrella pois ja tilalle taas on tullut uusia mielenkiintoisia blogeja sekä upeita persoonia niiden takana. Meillä on ihan paras yhteisö missä jokainen on yhtä tärkeä, kaikkien mielipiteitä kuunnellaan ja meidän tapaamiset on huippu hauskoja seikkailuja.

Keväämmällä siis juhlitaan blogin 3vuotis synttäreitä. Oon viime aikoina muistellut menneitä ja julkaissut blogin Facebook sivulla Norudemu, vanhoja postauksia joiden aihe syystä tai toisesta edelleen puhuttaa mua. En ole mikään kovin aktiivinen arvontojen järjestäjä mutta synttäreiden kunniaksi aion kyllä keksiä jotain kivaa teille ihanille lukijoille joiden takia mä jaksan palata koneen äärelle silloinkin kun tuntuu ettei aika riitä yhtään mihinkään. Kiitos just sulle joka oot eksynyt tänne kerran jos toisenkin ♥

♥ Nora

Tänään mä olin hyvä, ei vaan paras äiti

Usein on aika riittämätön olo. Tiedän kyllä olevani hyvä äiti meidän lapsille mutta kai se on joku sisään rakennettu ominaisuus joka supisee korvaan että aina voisi olla pikkuisen parempi. Päivät liitää ohi ja iltaisin miettii, annoinko kaikille lapsille tarpeeksi aikaa? Sanoinko pikkuisen liian pikaisesti hyvät yöt ja olisko pitänyt leikkiä vähän kauemmin palomies Samia?

Tässä viime viikolla oli semmoinen päivä että kaikki meni putkeen. En oikein tiedä miten se tapahtui mutta kerkesin siivota, laittaa ruuat, lenkittää itseni ja koiran, päivittää blogia ja vielä tehdä jokaisen lapsen kanssa jotain kahdestaan ihan rauhassa. Aika mieletön fiilis. Kukaan ei edes tapellut tai vängännyt.

Illalla kun laitoin Iivoa nukkumaan, lämmin tunnelma jatkui. Sain kuulla moneen kertaan kuinka ihana äiti olen, kuinka mahtava ja mukava ja vielä hauskakin. Mietin, että tää oli hyvä päivä. Tänään mä olin hyvä äiti. Sinä iltana en olisi muuttanut päivän tapahtumista mitään. Teki mieli oikein taputtaa itseään selkään.

Vielä sängyssäkin hymyilytti. Mietin että mikähän se oli mikä teki siitä päivästä niin hyvän? Vastausta en keksinyt, ehkä se oli joulun taikaa?

Oli mikä oli, aamuun mennessä taika oli kadonnut ja elämä jatkui tutuissa uomissaan. Ei meidän uomissa mitään vikaa ole, joskus on seesteisempää ja joskus myrskyisempää. Kuitenkin on lohdullista tietää että on mahdollista saavuttaa se olotila kun on täysin tyytyväinen omaan toimintaansa äitinä. Olotila jossa voi hyvällä omalla tunnolla sanoa "tänään mä olin hyvä, ei vaan paras äiti".

♥ Nora

Arvet iholla

Ihmisen iho on ihmeellinen. Iho on ihmisen suurimpia elimiä ja on samalla niin kestävä ja niin herkkä. Ihmisten ihot arpeutuu erilailla, mulla itsellä jää helposti pienestäkin haaverista näkyvä arpi.

Vasemmassa kämmenessä on arpi kun löin vahingossa siihen puukolla, taisin olla noin 11-12 vuotias ja oltiin partioleirillä. Haava oli syvä ja valvoin koko yön laavulla peläten saavani verenmyrkytyksen. Lopulta haava parani hyvin mutta arpi jäi muistoksi. Molemmissa polvissa mulla on pyöreät arvet kun poltin ne kyykistyessäni laittamaan saunan pesään puita, taisin olla 10v.  Vasemman peukalon mutkitteleva arpi, joka on edelleen tunnoton, tuli teininä kännissä kaatuessa. Sitä sitten yöllä päivystyksessä tikkailtiin, ei niitä elämän tähtihetkiä..

Raskausarpia mulle ei kuitenkaan ole paljoa tullut. Pari pientä jokaisesta raskaudesta. Ei mun vatsani silti arveton ole. Viime keväänä laitoin joitain paljaita masukuvia someen kun olin viimeisilläni raskaana, armollisen mustavalkoisena. En tykkää laittaa someen kovin vähävaatteisia kuvia mutta tein tässä poikkeuksen ja paljastin vatsani. Ei ollut mitenkään itsestäänselvää että tekisin niin. Tässä kuvassa mun kädet on hyvin tarkasti aseteltu. Kuva on myös otettu muustakin kuin valaistuksellisista syistä juuri tältä puolelta.

Otin myös toisen kuvan itselleni. Siltä väärältä puolelta. Siinä komeilee raskauden esiintuoma maksaläiskä. Siinä näkyy muutama haalea raskausarpi. Siinä on myös umppari arpi sekä kolme tähystysarpea. Suurimpana siinä komeilee iso arpi avoleikkauksesta. Jos mua ei tunne ja tiedä että kaikki lapset on syntyneet alateitse sitä voisi luulla sektioarveksi. Se on kuitenkin arpi kiireellisestä leikkauksesta jossa mulla poistettiin toinen munasarja endometrioosin takia. Olin kärsinyt kovista kivuista jo lähes kymmenen vuotta ja lukuisista lääkärikäynneistä ja sairaalareissuista huolimatta syytä ei löydetty ennenkuin lähdettiin varmuuden vuoksi poistamaan umpparia ja siinä samalla löydettiin todellinen syy kivuille.

Arvet on toki pienenneet ja haalistuneet vuosien myötä enkä koskaa peittele vatsaani esim. rannalla. Mutta että julkaisen kuvan jossa iso arpi loistaa keskellä vatsaa, pitää mun olla valmis kertomaan mistä se on tullut eikä tätä aihetta ole aiemmin sivuttu blogissa. Harvemmin tuota muistaakaan enään, onhan siitä aikaa. Mutta luonnollisesti kun ottaa kuvia nimenomaan vatsasta, se aiheuttaa pohdintaa. Julkaisenko kuvan koko komeudesta ja selitän vai otanko kuvan "paremmalta" puolelta.

Mutta siinä se nyt on, mun "salaisuus" jonka takia esimerkiksi söpöt masukuvat joissa kädet muodostaa sydämen vatsan keskelle, on jäänyt ottamatta. Oon kuitenkin iloinen että nämä kaikki arvet näkyy, ne muistuttaa mua eletystä elämästä.

♥ Nora

"Teillä on varmaan kova meno koko ajan "

Ihmisethän päästelee suustaan kaikenmoisia viisauksia ajattelematta sen pidemmälle. Viime aikoina oon kuullut aika monta kertaa jotain tämän tyylistä "Teillä on  varmaan kova meno koko ajan " tai "teillä sitä hommaa riittää" ja kuulinpa kerran että "kaksikin olis varmaan riittänyt ".. Vaikka kommentit on todennäköisesti tarkoitettu ihan vaan keskusteluksi, mulle tulee jotenkin negatiivinen viba siitä kun vihjaillaan että mä jotenkin kärsisin mun lapsista. Tarkoitti sanoja sitä tai ei.

Luonnollisesti lapsiperheessä on hulinaa, ainakin toivottavasti koska lapsien kuuluukin vähän hulinoida. Vaikka hommaa tietty piisaa aamusta iltaan, toisin kuin niin moni tuntuu luulevan ei meillä kuitenkaan mikään jatkuva show ole päällä. Enimmäkseen päivät menee ihan rauhallisissa merkeissä. Kuinka meidän päivät sitten sujuu?

Oon saanut luotua meidän arki aamuihin toimivan rytmin minkä ansiosta päästään aamuisin pääasiassa lähtemään ajoissa ja hyvillä mielin matkaan, se on kurjaa jos heti aamusta kiireessä pitää vängätä. Vien joka aamu Iivon ja Mimmin kanssa Akun eskariin ja siitä sitten jatketaan omiin menoihin. Joskus Iivolla on oma kerho samassa pihapiirissä ja joskus mennään perhekerhoihin.

Kun ollaan haettu Aku eskarista tullaan kotiin. Ennen välipalaa pojat jää joko pihaan leikkimään tai tulevat sisälle leikkimään. Pojat leikkii tosi hienosti keskenään vaikka toki riitelevätkin, mutta kun tilanteet huomaa ajoissa saa kelkan yleensä käännettyä tai sitten heitä pitää ohjata muihin puuhiin. Sanoisin että kun muistaa pitää korvat auki niin pysyy kartalla eikä tilanteet pääse kaoottisiksi.  Iltapäivät menee pitkälti leikkien legoilla, autoilla ja rooliasuilla tai ulkona kavereiden kanssa. Ruokailut ja ulkoilut rytmittää eniten meidän päiviä vielä kun Mimmillä ei ole tarkkoja päiväuni aikoja. Ehkä villeintä meno on meillä ennen iltapalaa. Sekin pyritään aloittamaan ajoissa jotta on tarpeeksi aikaa rauhoittua iltapalan, hampaidenpesun ja iltasadun aikana. Sängyssä vielä jutellaan päivän kuulumiset ja jutellaan milloin mistäkin tärkeästä.

Eli vaikka maaginen kahden lapsen raja on ylitetty, täälä on ihan henkisesti ja fyysisesti hyvinvoivia lapsia ja aikuisia.  Ei revitä hiuksia päästä kun lapset rääkyy kuorossa, kukaan ei roiku kattolampuissa (ainakaan vielä) , äitikin  jaksaa aamuisin pestä hampaat ja harjata hiukset eikä iskä jää työpäivän jälkeen pakoilemaan perhettään ylitöihin (kai). Ääntä tästä porukasta lähtee eikä pojat kyllä oo mistään rauhallisimmasta päästä mutta henkilökohtaisesti oon tottunut meteliin jo lapsuudessa. Harhakuvitelmia lapsukaisistani istumassa tärkätyissä puvuissaan lajittelemassa kiiltokuvia mulla ei oikeastaan ollutkaan.

Entäs kodinhoito? Töiden määrä on toki lievästi lisääntynyt ja aika taas vähentynyt mutta kyllä sitä aina löytää sen ajan sille mitä pitää tärkeänä.  Mulle siisteys on tärkeää, ahdistun jos alkaa kertyä sotkua joten siivoilen vähän pitkin päivää eikä kaaosta pääse syntymään.  Meillä on toki jo ennestään aika vähän tavaraa, ei juuri mitään turhaa ja käytän aikaa hyvien säilytys ratkaisujen keksimiseen meillä kun on tosi vähän säilytystilaa. Se auttaa siisteyden ylläpidossa, eli ei, kotimme ei muistuta kaatopaikkaa.

Aika on kortilla mutta koitetaan antaa kaikille lapsille aikaa ja huomiota heidän tarpeidensa mukaan. Akun kanssa pelaillaan lautapelejä, luetaan ja rakennetaan pikku legoilla. Iivo kanssa leikitään palomies Samia, tehdään muovailuvahoilla ja luetaan. Mimmi taas tykkää kun nauretaan, lauletaan ja ihan vaan tuijotellaan silmiin. Tälläisiin pieniin hetkiin löytyy aikaa ja joskus kun voi, panostetaan enemmän ja tehdään jotain spesiaalimpaa.

Varmasti on niitäkin perheitä joissa arki on kaoottisempaa, meillä helpottaa tietysti tyytyväinen vauva ja se ettei meidän lapset ole ihan pienillä ikäeroilla. Mutta se että oletetaan jotain toisten elämästä tietämättä siitä mitään ei ole kivaa.  Väkisinkin tekee mieli puolustautua ettei meidän elämä mitään kamalaa sekasortoa ole vaikka meillä on kolme lasta, ei kai kolme edes ole paljon?

♥ Nora

Huhuu, onko täällä kettään?

Joku on saattanut huomata että blogi ei ole päivittynyt useampaan viikkoon. Oikeastaan olin jo päättänyt lopettaa, jäähyväis postauksen kirjoittaminen vain tuntui liian vaikelta. Oon tuskaillut ja pohtinut, miettinyt hyviä ja huonoja syitä jatkaa tai lopettaa.

Kirjoitustahti ja tyyli on muuttunut paljon alkuajoista, pitkiin aikoihin en ole kirjoittanut joka päivä vaan pikemminkin joka viikko. En ole halunnut "pakottaa" itseäni mihinkään koska siis, täähän on harrastus. Kun lähdettiin Bulgariaan olin ihan varma että heti palattua lataan koneelle kaikki meidän ihanat reissukuvat ja kerron teille miten meidän loma sujui. En sitten sitä tehnytkään, päivät kului ja takaraivossa kolkutteli toisaalta "kirjoita" ja toisaalta "älä kirjoita". Nyt olisi tuntunut hassulta ihan randomisti kirjoitella muutaman viikon takaisia reissu kuulumisia vaan ajattelin ensin avata tätä taukoa.

Aina silloin tällöin, varmaan jokaisella bloggaajalla, tulee vaiheita kun ei huvita/jaksa/kerkeä. Mulla on ollut niin jonkun aikaa. Päässä luonnostelen tekstejä mutta kun olisi se pieni hetki istua koneelle ei ole enään "se fiilis". Oon miettinyt paljon kenelle kirjoitan ja miksi? Itselle olisi tietysti hyvä vastaus joka tavallaan pitääkin paikkansa. On ihana lukea vanhoja postauksia, sielä on paljon asioita joita en muuten muistaisi varsinkaan niiltä ajoilta kun Iivo vielä valvotti. Vanhojen postauksien lukeminen sai myös omatunnon kolkuttamaan, en ole panostanut blogiin aikoihin samaan tyyliin kuin silloin joskus.. Mutta toisaalta, ei kukaan sano kuinka mun tätä pitäisi hoitaa tai miltä tämän pitäisi näyttää. Tää on mun blogi.

Tää on mun rakas luomus enkä ole vielä valmis luovuttamaan. Aloitin kirjoittamaan Iivon vauvavuoden lopulla, aikaan kun meillä ei ollut nukuttu kunnolla puoleen vuoteen. Siihen aikaan olin vähän hukassa, aiheeseen liityvää tekstiä löytyy ainakin täältä ja täältä. Blogin aloitus oli semmonen terapeuttinen juttu. Siskon kanssa molemmat aloitettiin samaan aikaan kirjoittamaan, moni saattaakin muistaa Nadja "Napasen " ja Napsahduksia blogin. Yhteinen harrastus vei meitä moniin seikkailuihin ja blogihommia puitiin niin lenkillä kuin puhelimessakin päivittäin. Paljon on siitä muuttunut mutta halu kirjoittaa on ja pysyy.

Välillä hävettää kun en ole kerinnyt panostaa kuviin enään samallalailla kuin joskus aiemmin. Totta puhuakseni välillä on jäänyt juttuja julkaisematta ihan vaan koska mulla ei ole ollut aikaa ottaa "tarpeeksi hyviä" kuvia tai teksti on ollut jotenkin liian lyhyt vaikka asia olisi ollut semmoinen minkä haluan ilmaista.  Joten nyt olenkin päättänyt olla armollisempi julkaisujen suhteen, se ei tarkoita että alan hutiloimaan (ainakaan enemmän kuin jo..) vaan että jos mulla on asiaa niin kirjoitan ja julkaisen vaikka sitten ilman kuvaa tai "väärällä" kuvalla.

Nyt kun päätin jatkaa, tuli jotenkin kevyempi olo. Sanoisin että se tarkoittaa sitä että päätös on oikea. Bloggaaminen on antanut mulle niin paljon. Oon saanut tutustua ihaniin ihmisiin, käydä uusissa paikoissa ja oppinut ottamaan omaa aikaa. Oon oppinut itsestäni paljon, saanut lisää itsevarmuutta ja rohkeutta olla just oma itseni. Mun ei tarvi yrittää olla yhtään sen täydellisempi. Se pieni epäilys mun sisällä mikä on itänyt lapsesta asti "kiinnostaako ketään mitä asiaa mulla on?" on kadonnut. Kiinnostaa ketä kiinnostaa, minä puhun kun on asiaa.

Joten kiitos. Kiitos näistä kahdesta ja puolesta vuodesta. En kyllä tiedä ketä tässä pitäisi kiittää, bloggeria? :D Ehkä itseäni ja jokaista joka on koskaan vieraillut mun blogissa (paitsi sitä yhtä anonyymiä) ja erityisesti niitä jotka tulevat uudestaan ja tekevät tästä kaiken sen vaivan arvoista ♥

Tästä on hyvä jatkaa  :)

♥ Nora

Me tehtiin se!

Siitä asti kun Iivo on oli noin reilun vuoden, on meillä ravintolassa syödessä pitänyt olla aina jotain viihdykettä mukana. Alkuun se oli kirjoja, värikyniä jne, mutta pian ruvettiin antamaan Iivolle kännykkä käteen ja joku ohjelma pyörimään. Tiedän, ei saisi jne. mutta tehtiin näin kuitenkin koska tykätään syödä ravintolassa ja temperamenttinen taapero joka ei halua istua paikoillaan on kaikkea muuta kuin helppo käsitellä. Ollaan myös haluttu antaa muillekkin ruokarauha eikä meidän mielestä lasten saisi antaa juosta ravintolan käytävillä ihan jo turvallisuus syistä.

Viime viikonloppuna käytiin syömässä Vaasan uudistuneessa Amarillossa. Päästiin aika pian pöytään, hyvä syrjäinen paikka meidän laumalle ;D Sitten mä huomasin sen, mun puhelin oli jäänyt autoon. Amin kännykässä oli akku lopussa. Ou nou.. mikä alkeellinen virhe! Mulkoiltiin hetki toisiamme, kumman syy tää nyt ois niinku enemmän? Ei siinä sitten kuitenkaan auttanut kuin vetää syvään henkeä ja kehitellä varasuunnitelma. 

Onneksi Amarillossa saa ne sipsit heti alkuun, siinä kuluu aika mukavasti. Tutkittiin myös ruokalistaa ja lastenlistan kivoja kuvia oikein antaumuksella. Vaikka ruoan tulossa hieman kesti, kaikki meni suhteellisen hyvin. Loppujen lopuksi ei tästä viihdykkeettömyydestä koitunut juuri mitään harmia. Iivo istui koko ajan omalla tuolillaan, vaikka se vähän levotonta meinasi ollakin. Hän ei kiukutellut, hän jopa hallitsi äänenkäyttönsä aikasta hienosti.

Taas ollaan saavutettu yksi etappi. Meidän pieni ärripurri kasvaa koko ajan ja äitinä oon tosi ylpeä hänen kehityksestään koska tiedän todellakin ettei matka ole ollut helppo. Oltaisi voitu luovuttaa monta kertaa ja jättää monta juttua tekemättä koska olisi päästy helpommalla. Mutta samalla oltaisiin monta elämystä köyhempiä. Hän on ollut vahvatahtoinen vauva, vahvatahtoinen taapero ja nyt vahvatahtoinen leikki-ikäinen ja toivon että pysyy vahvatahtoisena omana itsenään läpi lapsuuden ja nuoruuden. Meidän tehtävä vanhempina on antaa eväät pärjätä ja käsitellä niitä vahvoja tunteita. Usein kuulee sanottavan että aikuisena nämä luonteenpiirteet joita lapsilla usein pidetään "vaikeina", muuttuu vahvuuksiksi. Itse uskon niin, mutta kyllä kuulkaas on ollut (ja tulee olemaan) hommaa pysyä perässä  #suomennopeiniivo

♥ Nora

Äidin pelko

Tässä tämän hetkisessä maailman tilassa ei varmaan ole ihmistä joka ei jollain tasolla pelkäisi.  En kuitenkaan aio kirjoittaa sodista tai terrorismista vaan pelosta joka on  läsnä kaikille tuoreille vanhemmille aikakaudesta riippumatta: kätkytkuolema. Tuo mystinen uhka joka on kaikessa epötodennäköisyydessään kuitenkin olemassa.

Kun vauva on syntynyt se pelko hiipii mieleen pitkin päivää, aina kun vauva nukkuu. "Nyt se on nukkunut jo noin kauan, pakko tarkistaa.." Välillä riittää kun vilkaisee että rintakehä nousee mutta välillä on pakko koskettaa ja sitten hiipiä pois kun vauva havahtuu ja hengähtää kuuluvasti. Kun viikot kuluu, sitä vähän rentoutuu.  Päiväunia ei enää tule häirittyä mutta illalla se taas muistuu mieleen. Kun vauva herättää usein yöllä , ei tuommoisia kerkeä ajatella mutta kun on vauva joka nukkuu yöt heräämättä tämä äiti herää kahden tunnin välein tarkistamaan että kaikki on hyvin.

Yleensä vain kosketan rintäkehää tai kuuntelen hengitystä mutta ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen herättänyt vauvan sikeästä unesta sydän pamppaillen, miksei se herää. Olenpa herättänyt Aminkin ainakin pari kertaa siinä hötäkässä.  Tilanne joka kestää sekunteja tuntuu ikuisuudelta kun puoliunessa kuvittelet että vauva ei hengitä vaikka oikeasti hän vain nukkuu sikeästi.

Kokemuksesta tiedän että tämäkin tarkistelu loppuu aikanaan, joko siihen että vauva aloittaa yöhulinat ja sitä onnellisena nukkuu aina kun voi tai sitten kun vauva vähän kasvaa. Tosin, olenpa herätellyt lapsukaisiani unestaan vähän isompanakin kun ovat nukkuneet aamulla "epäilyttävän " pitkään.

Kohtalotovereita? Tunnistatko itsesi?

❤ Nora

Kuinka elämä muuttui kolmannen lapsen myötä

En oikeastaan ole paljon kerinnyt miettimään että miten meidän elämä on muuttunut kolmannen lapsen myötä. Enemmän sitä mietti etukäteen, sama silloin ennen kuin toinen lapsi syntyi. Nyt tosin sisimmässäni tiesin että hyvin se kolmaskin tässä perheessä paikkansa löytää mutta toki ihan käytännön asiat aiheutti ja aiheuttaa pään vaivaa.

Varmaan eniten huoletti että mitä jos vauva itkee paljon ja varsinkin öisin? Mitä jos pojatkin heräisi vauva itkuun eikä ketään meistä saisi nukuttua? Jos en itse saisi nukuttua niin kuka hoitaisi kodin ja pojat (ja vauvan) kun Ami olisi töissä? Mun huolet liittyi siis nukkumiseen koska se kyllä määrittelee paljon kuinka päivät sujuu. Näitä ongelmia ei sitten onneksi tullut koska Mimmi ei edelleenkään ole valvottanut meitä yöllä. Hän on alusta asti nukkunut pisimmät pätkät yöllä ja herännyt vain ynähtämään että nälkä, kun saa tissin suuhun uni jatkuu. Nukutaan perhepedissä eli jatkan itsekkin unta kun vaan varmistan että ollaan hyvässä asennossa. Pitkään Mimmi on nukkunut noin 14tunnin yöunia ja syö yleensä kerran joskus kaksi, pisimmät yhtenäiset unen"pätkät" on kymmentä tuntia.  Hän on nyt 4kk ja koko ajan odotan koska aloittaa yöhulinat mitkä tuli poikien kanssa niin tutuiksi, tosin he olivat levottomampia alusta asti vaikka nukkuivat hyvin juuri tuohon 4kk asti. Mimmi ei hievahdakkaan nukkuessaan, tästä syystä minä pari-kolme kertaa yössä tarkistan että hän on kunnossa.. Hän on kuin kaunis posliininukke ruususuu supussa, kädet rennosti pään sivuilla tyytyväisenä tuhistessaan meidän välissä ♥ Jos kuitenkin uniongelmia olisi tullut, olisin varmasti pyytänyt neuvolasta kotiapua sillä ainakin meillä sitä tarjotaan herkästi pienten lasten vanhemmille. Uni vaikuttaa niin moneen asiaan.

Yöt meillä siis sujuu entiseen malliin tai mulla paremmin kuin ennen synnytystä kun oli pitkään niin tuskaista sen mahan kanssa, eli lähtökohdat sujuvaan arkeen on hyvät.

Nyt pääsin hehkuttamasta meidän öitä, pitää mainita että noiden super yöunien lisäksi Mimmi ei sitten paljon nukukkaan eli päivät voi olla välillä melko kiireisiä ja varsinkin kotitöille on välillä vaikea löytää aikaa. Onneksi Mimmi on tyytyväinen ja iloinen hereillä ollessaan eli voidaan liikkua ja hän sitten torkkuu missä torkkuu. Mulla on kotitöiden suhteen muutenkin semmoinen tyyli että puuhaan koko ajan jotain pientä ja nyt kun Mimmi on ruvennut viihtymään enemmän lattialla, onnistuu nekin puuhat paremmin kuin yhdellä kädellä..

Se mua on harmittanut tämän kesän aikana että uimarannalle en uskalla kaikkien kolmen kanssa yksin mennä joten liian usein pojat on saaneet tyytyä kahluualtaaseen. Kolmas lapsi on myös muuttanut meidän perherakennetta siten että nyt Iivo kuuluu "miestenporukkaan". Aiemmin jakauduttiin usein siten että Ami ja Aku saattoi tehdä jotain keskenään esim. autotallissa, mökillä.. ja Iivo jäi mun kanssa tekemään jotain muuta. Nyt Iivosta tuli isoveli ja hänkin pääsee enemmän miesten juttuihin mukaan kun mä luonnollisesti jään vauvan kanssa.

Se ollaan huomattu tässä kesän aikana että matkustamiseen kolmas lapsi vaikuttaa aika paljon. Vielä mennään 4hengen huoneissa koska Mimmi on näin pieni mutta jossain vaiheessa esim. hotellihuoneen hinta pomppaa mukavasti.. Myös autoon mahtuu huomattavasti vähemmän tavaraa kun takapenkillä on kolme lasta, onneksi meidän autossa on kattokaiteet niin ruvetaan sitten pakkaamaan suksiboksiin :D

Myös oman ajan käsite on muuttunut. Mulle on omaa aikaa sekin kun oon kaksin Mimmin kanssa, silloin on niin ihanan hiljaista. Jotenkin mä tykkään myös tästä erilaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta Mimmin kanssa. Oon rakastunut kaikkiin mun lapsiin heti ja palavasti mutta tämmönen "me tytöt" tunne on kiva.

Poikien kanssa yritän viettää kaksinkeskeistä aikaa päivittäin. Iivon kanssa puuhataan paljon sisällä ja ulkona, Akulla taas on niin kiire kavereiden kanssa että välillä hän kerkeää käydä vain syömässä. Välillä illalla mietitään että pyydetäänkö aiemmin sisälle mutta sitten taas toisaalta tää kesä on niin lyhyt ja pimeinä talvi-iltoina ei pihalla kuulu iltamyöhään naapuruston lapsien iloisia kiljahduksia joten antaa lasten nauttien toistensa seurasta kun leikit sujuu. Iltaisin kyllä aina jutellaan Akun kanssa kun Iivo jo nukkuu, että mitä ovat puuhanneet ja usein luetaan Aku Ankkaa yhdessä. Kun Akukin on mennyt nukkumaan on aikuisten oma hetki. Siitä pidetään kiinni että mitään kotitöitä ei tehdä enää siinä vaiheessa vaan syödään yhdessä iltapala ja katsotaan sarjoja mistä molemmat tykkää.

Olen oikein ylpeä siitä kuinka Aku ja Iivo ovat ottaneet pikkusiskon vastaan. Akulta en odottanutkaan mitään ongelmia mutta Iivo oli vähän semmoinen villikortti. Molemmilla pojilla on lämpimät ja huolehtivat asenteet pikkusiskoa kohtaan ja Iivo kovasti odottaa että Mimmi alkaisi liikkua ja hän saisi kaverin. Veljien mielestä sisko on maailman kaunein tyttö ♥

Sanoisin että tavallaan elämä on melko samanlaista, vielä. Varmasti tehtäisiin enemmän erilaisia juttuja päivisin varsinkin nyt kesällä, vaikka toisaalta, mähän olisin töissä koska mun hoitovapaa olisi loppunut eli ehkä ei tehtäisikään.  Kohta meidän arki muuttuu muutenkin radikaalisti kun Aku aloittaa eskarin. Se tarkoittaa sitä että joka aamu pitää nousta tiettyyn aikaan, hyvästi "mennään fiiliksen mukaan" asenne. Vaikka ollaan aina käyty ahkerasti kerhoissa, niillä kellonajoilla ei ole ollut niiiiin väliä, nyt ei auta kun laittaa kello herättämään..

♥ Nora

Eniten ärsyttää..

Mä pyrin ajattelemaan asiat aina positiivisen kautta enkä jää murehtimaan asioita jotka ei murehtimalla parane. Kun tulee vastoinkäymisiä teen nopean tilanne kartoituksen, miten tämä vaikuttaa ja mitä sille voi tehdä. Harvoin joku asia jää oikein ärsyttämään ja kaivelemaan.  Tietysti joskus ottaa päähän niin maan perusteellisesti ja silloin voi olla vaikea päästä tilanteesta yli vaikka se olisikin ohi, onneksi näin käy harvoin sillä se tunne on todella kuluttava. Päädyin tässä kuitenkin ajattelemaan asiaa, siis minkälaiset asiat mua ärsyttää.

Yksi asia jota en voi sietää on jatkuva valittaminen ja negatiivisiin asioihin keskittyminen.  Joissakin artikkeleissa tälläisiä ihmisiä kutsutaankin energia syöpöiksi ja nimitys on todella osuva. Onneksi mun lähipiirissä tälläisiä ei ole mutta olen kyllä osani saanut näiden energia syöppöjen marmatuksesta.  Kaikilla on huonoja päiviä mutta miten jollakin voi olla aina kaikki kaikista huonoiten? Ihan kuin se olisi joku kisa että kenellä on oikeus valittaa eniten (koska valittaminen on niin kivaa?)

Toinen on säästä valittaminen.  Täs on se että kun se ei valittamalla parane niin miksi tehdä oma fiilis vielä paskemmaksi valittamalla? Olisihan se kiva että kun on loma niin olisi hyvät säät mutta katsokaas kun luonto ei ole meille mitään velkaa eikä tietoinen siitä että täälä pohjolassa  ollaan raadettu pitkä pimeä talvi (joka sekin oli ihan peestä vai oliko sitä ees?)ja nyt pitäisi olla kaikkia miellyttävä helle joka ei kuitenkaan ole liian kuuma ja sataakkin pitäisi mutta vain yöllä.

Kolmannessa kiteytyy hienosti just se turha valitus, uhriutuminen ja oman egon pönkitys mikä on todella luotaantyöntävää: Toisten ihmisten tekemisten kyttääminen, arvostelu ja tällä netin kultakaudella parhaassa tapauksessa kuvien kanssa someen jako. Me ollaan kaikki nähty näitä: Kuva huonosti parkeeratusta autosta ja nasevaa nillitystä auton omistajasta joka on varmasti vähintään jälkeenjäänyt tai ainakin itsekäs idiootti (koska ei oo yhtään itsekästä jaella toisia nolaavia kuvia nettiin?).  Tai isossa ryhmässä valitetaan huonosta palvelusta hyvin yksityiskohtaisesti mutta missään nimessä ei olla vaivauduttu antamaan palautetta palvelun tarjoajalle. Välillä eksyn lukemaan tälläisiä ketjuja ja tekee oikein pahaa katsoa kuinka aikuiset ihmiset solvaa toisiansa ehkä edes tajuamatta että ovat pahimman luokan kiusaajia.  Ylpeänä omalla naamallaan ja nimellään jakavat "mielipiteitään" koska heillä on siihen oikeus. Ja tätä tekee kaiken ikäiset miehet ja naiset.

No nyt on ajatukset tuuletettu. Otin nimittäin tässä taannoin vähän kierroksia muutamastakin näkemästäni nettikeskustelusta, en tiedä onko se juuri se turhuus mikä pistää ärsyttämään. Että valitetaan ikään kuin valittamisen ilosta.

Kirjoittaminen taitaa tosiaan auttaa. Ei ärsytä enää yhtään niin kovaa, ei vaikka ulkona sataa  ;)

♥ Nora

Ihanaa olla yksin

Perus luonteeltani olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Jos joku vaan on juttu tuulella, musta saa kyllä kaverin niin säiden päivittelyyn kuin syvällisempiinkin pohdintoihin. Joskus kuitenkin tuntuu että aivoissa on "over load" ja pitää saada olla rauhassa, yksin.

Ennen lapsia vietin aika usein aikaa yksin, omasta halusta. Saatoin olla useita päiviä mökillä itsekseni lueskellen, puuhastellen, saunoen, kesällä uiden jne. ilman telkkaria, läppäriä tai edes älypuhelinta (koska mullahan on sellainen ollut vasta 1,5v..). Oli ihanaa lukea aamu viiteen ja nukkua aamulla pitkään, sitä on ikävä. Mä viihdyn yksin. Nooh, eiköhän elämässä vielä tule sekin hetki kun aikaa on ehkä enemmän kuin haluaisi.

Nykyään en luonnollisesti ole kovin usein itsekseni, siis ainakaan samalla tavalla kuin ennen, mutta kyllä mä päivittäin luon puitteet sille että saan olla omissa ajatuksissa hetkisen. Nyt raskaus aikana oon huomannut että olisi enemmänkin tarvetta olla yksin ja oon saanut siihen muutaman mahdollisuuden. Ami on mm. vienyt muutaman kerran poikia jopa koko viikonlopuksi mökille ja pojat on myös olleet pari kertaa mummin ja paapan luona yökylässä niin että Ami on ollut sitten omissa menoissa ja minä olen saanut ihan vaan olla, omissa ajatuksissa ja puuhissa. Okei, osaksi mulla on ollut myös työvuoroja ja siksi olen jäänyt kotiin mutta on sekin ollut omalla tavalla kivaa lähteä töihin rauhassa ja tulla kotiin rauhassa.

Nyt siis sanon sen mitä ei vissiin pitäisi sanoa: Kun mun lapset on poissa kotoa, mä en istu sohvalla ikävöimässä ja vääntelemässä käsiä että koska ne tulee kun ei ole mitään tekemistä.

Tähän väliin mainitsen että pojat ei toki ole kahta yötä kauempaa olleet minusta erossa ja silloinkin aina isänsä kanssa. Jaa hetkinen, Aku on tainnut kerran olla mun äidin kanssa mökillä 2 yötä.. Joka tapauksessa, suhtautuisin varmasti erilailla jos oltaisiin erossa pidempään tai liian usein tai vastentahtoisesti (esim. sairaus yms.) tai jos vaikka kävisin pitkää päivää töissä jolloin olisin lapsista erossa päivittäin. Mutta nämä suhteellisen harvat breikit on kyllä todellakin tervetulleita.

Kun lapset on kotihoidossa, siinä ollaan todellakin kylki kyljessä yleensä aamusta iltaan. Juuri niin kuin minä itse olen sen halunnutkin menevän. Aku käy kerhossa 2 kertaa viikossa 4 tuntia kerrallaan, Iivo ei vielä ole saanut kerhopaikkaa vaikka ikänsä puolesta pääsisi jo avoimen päiväkodin kerhoon. Seurakunnan kerhoissa saattaisi olla tilaa mutta en halua viedä poikia eri päivinä kerhoihin vaan haluaisin heidät samaan ryhmään. Siispä käydään Iivon kanssa perhekerhoissa, Aku tulee tietysti mukaan silloin kun ei ole omaa kerhoa. Harvoin mulla on mitään omia menoja iltaisin, saattaa kuulostaa tylsältä mutta ei se ole. Tykkään olla perheen kesken ja yritän hoitaa kaikki "pakolliset jutut"  kuten kaupassa käynnit, oman liikkumisen (=hyötyliikuntaa mielikuvitusta käyttäen) jne. päivän aikana että illat sitten ollaan niin kuin halutaan ilman pakollisia kiireitä. Sitten kun se mahdollisuus olla yksin tulee, se tulee todella tarpeeseen ja otan siitä kaiken ilon irti.

Näin raskaus aikana en haali mitään menoja mun "omalle päivälle" kun sellainen ilmaantuu. Oon mm. kierrellyt kirppareita, saunonut pitkän kaavan mukaan, lenkkeillyt Touhon kanssa, katsonut Netflix sarjoja ja tavaksi on tullut hakea salaatti baarista lounas ja iltapalaksi Subi ja karkkia :D Sanotaan nyt vielä että ei raskaana nää mun "omat päivät" on toisinaan vähän erilaisia..

Rakastan mun arkea ja perhettä mutta mä viihdyn myös yksin. Hiljaisuudessa, omissa ajatuksissa, ilman mitään häiriötekijöitä. Ainakin aina silloin tällöin :)

Miten muut, varsinkin äidit. Osaatteko olla yksin? Onko teillä mahdollisuutta olla joskus yksin? Ja mikä tärkeintä, mitä te teette silloin?

♥ Nora

Sosiaalinen lapsi

Meidän pojat ei turhia ujostele. He ovat rohkeita, avoimia, iloisia ja luottavaisia. Jokainen ihminen on mahdollinen uusi ystävä. Äitinä nautin suuresti lapsieni itseluottamuksesta ja avoimuudesta ja usein saadaan positiivista palautetta ihan ventovierailta ihmisiltä. Itse olen ollut lapsena todella ujo, jopa pelokas ja pitkälle aikuisuuteenkin uudet ihmiset ja tilanteet on ahdistanut kovasti. Ehkä siksi iloitsen lasten sosiaalisuudesta ja rohkeudesta.

Yleensä aikuiset ilahtuvat kun lapsi tervehtii vaikkapa lenkillä tai kaupassa ja osa jää juttelemaankin. Joskus taas aikuinen selkeästi hämmentyy eikä vastaa mitään, silloin voi pientä harmittaa tai lähinnä ihmetyttää. Aku toki jo ymmärtää että kaikki ei ole yhtä puheliaita mutta pienempänä hän saattoi ottaa raskaastikkin tälläiset "takaiskut". Silloin sain yhtenään olla selittämässä että ehkä tämä ihminen ei huomannut meitä tai kuullut. Tai jos se ihminen ujosteli sanoa hei kun ei tunne meitä. Sitten Aku alkoikin aina sanoa "se ei vielä tuntenut Akua" kun joku ei moikannut takaisin. Iivo taas lisää volyymia jos joku ei huomaa :D Hei..HEI! Pieni osa ihmisistä vaikuttaa jopa paheksuvan puheliasta ja rohkeaa lasta. En tietenkään anna lasten jäädä jututtamaan ihmistä joka selkeästi kiusaantuu huomiosta mutta muuten annan heidän jutella melko vapaasti sekaantumatta sen kummemmin, tarkkailen vaan tilannetta.

Laivalla viime kesänä

Sosiaalisia nämä siis ovat. Usein ihmiset sekoittaa sosiaalisuuden ja sosiaalisen älykkyyden. Sanoisin että on nämä ikänsä tasoisesti myös ihan sosiaalisesti älykkäitäkin :D Siihen haluankin panostaa. Sen lisäksi että on hyvä rohkeasti tutustua uusiin ihmisiin ja tilanteisiin, pitäisi myös osata ottaa muut huomioon niin teoissa kuin sanoissa. Lapseltahan ei voi tietenkään vaatia enempää kuin mihin hän ikänsä puolesta pystyy.

Aku on aina ollut tässä suhteessa helpompi kuin Iivo. Aku on tosi empaattinen, ajattelevainen ja herkkäkin vaikka onkin vilkas ja energinen. En muista kuin yhden kerran Akun tönäisseen toista lasta perhekerhossa joskus 2vuotiaana. Mä olin aivan kauhuissani, että kuinka se nyt näin teki vaikka oikeasti sehän oli ihan normaalia käytöstä 2vuotiaalta. Leikit voi toki olla välillä rajuja ja tulee kahnauksia mutta ilkeyksissään hän ei pura huonoa fiilistä toiseen.

Iivo taas on, no Iivo :D Siinä jätkässä on tulta ja tappuraa. Ilkeä hänkään ei ole ja samoja luonteenpiirteitä löytyy kuin isovelistä mutta Iivo menee niin sata lasissa koko ajan, että aina ei huomaa jos vaikka törmää toiseen ja kävelee siinä hötäkässä yli.. Onneksi Iivo pyytää kyllä mielellään anteeksi ja lohduttaa kun jotain sattuu, eikä enää nykyään satu läheskään yhtä paljon kuin ennen. Pointtina siis se että Iivon kanssa ollaan saatu ja saadaan varmasti tulevaisuudessakin tehdä enemmän töitä että hän kasvaisi "sosiaalisesti älykkääksi" ja muita huomioivaksi lapseksi ja sitä myöten aikuiseksi.

Sielä ne apinat riekkuu :D Viime kesänä Muumimaailassa

Kovasti olen myös miettinyt että kun lapset alkaa kulkea yksin esimerkiksi kavereiden luona omaa katua pidemmällä, pitää vähän jutella siitäkin että kenelle tahansa ei saa jäädä juttelemaan. Ollaan itse asiassa jo juteltu Akun kanssa. En kuitenkaan halua pelotella ihmisillä tai viedä heiltä tätä luonteen ominaisuutta mitä kuitenkin pidän vahvuutena.

Aika usein kuulee sanottavan että "ei niitä lapsia ennenkään kasvatettu ja ihan hyviä niistä tuli", viitaten erilaisiin kasvatus trendeihin. Itse en sano noudattavani mitään tiettyä kasvatusmallia tai ajatusta. Aion vaan tehdä parhaani että meidän lapsilla olisi onnellinen, turvallinen ja pitkä lapsuus ja heistä kasvaisi rehtejä, onnellisia, itsevarmoja ja muut huomioivia aikuisia. Koska niitähän me kasvatetaan, tulevaisuuden aikuisia.

Entä teillä muilla, onko lapset ujoja tai ulospäin suuntautuneita? Mitä haasteita se tuo kasvatukseen?

♥ Nora

Miten tulevat isoveljet suhtautuu vauvaan?

Kun perheeseen tulee lisää lapsia, hiipii tietysti ensimmäisenä mieleen miten vanhemmat sisarukset suhtautuu uuteen perheenjäseneen? Perheen dynamiikka muuttuu väkisinkin ja vaikka kuinka yrittäisi jakaa aikansa tasaisesti useammalle lapselle, onhan se vaan niin aika on rajallista.

Olen ehdottomasti sitä mieltä että niin kauan kun perheen lapsiluku on yhdessä päätetty ja vanhemmat handlaavat arjen pyörityksen, on sisarukset suuri rikkaus lapselle. Nyt ei ole tarkoitus syyllistää yksilapsisia perheitä vaan tuon esille oman näkökulmani.

Akuhan on jo tottunut isoveli ja kovasti kyselikin uuden sisaruksen perään jo pitkään ennen kuin tämä vauva ilmoitteli itsestään. Tästä voisi päätellä että hän on sujahtanut isoveljen rooliin melko kivuttomasti :D Aikoinaan Aku odottikin Iivoa syntyväksi todella kovaa ja kun vauva sitten syntyi oli hän kuin luotu kärsivällisen ja avuliaan isoveljen rooliin. Akun suhtautuminen tulevaan vauvaan ei siis huoleta mua pätkääkään. Ainut pikku notkahdus oli rakenneultran jälkeen kun selvisi että meille odotetaan tyttöä. Ilmeisesti hän oli ajatellut päässään että tulokas olisi poika ja onkin sittemmin arvellut että ehkä vauvoja tuleekin kaksi ja toinen on sitten poika.

Kun tyttö-uutisen alkujärkytyksestä selvittiin, on Aku ollut todella innoissaan ja haluaa ostaa vauvalle kaikkea liilaa ja vaaleanpunaista koska "tytöt tykkää semmoisesta" ♥ Aku tykkää halia ja pussailla vauva-mahaa ja juttelee pikku-siskolle kovasti vatsan läpi. Mainitsinkin jo aiemmin että hän on myös keksinyt vauvalle jo nimen, Taika-Sydän. Nimihän on aivan Super suloinen, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan viralliseksi nimeksi..

Iivolla taas kesti hieman sisäistää tämä vauva-uutinen. Ihmekkö tuo, onhan hän aika pieni vielä. Kun kerrottiin pojille Iivo ei tykännyt hommasta sitten yhtään. Kommentit oli luokkaa "nyt riittää", "lopettakaa", "nyt loppu pelleily" :D Rakenneultran jälkeen kun kerrottiin että meille tulee pikku-sisko, tuli pieni informaatio virhe ja loppupäivän Iivo oli menossa diskoon.. No lopulta saatiin hänet tajuamaan että meille tulee vauva joka kasvaa äitin mahassa ja se vauva on pikku-sisko eli tyttö, eli Iivosta tulee isoveli.

Iivo tykkää kovasti jutella vauvalle ja päristellä vatsaa koska "pisku-lisku" tykkää siitä. Iivo on myös ylpeä isoveljen tittelistä ♥ Kaikki vauvalle hankitut tavarat on myös päässeet jo koekäyttöön.. kun silmä välttää löytyy vaunukopasta hieman ylikasvanut vauva :D Iivo suunnittelee kovasti kuinka he siskon kanssa istuvat kärryn kyydissä ja Aku kuulemma työntää heitä, mihin mua enään tarvitaankaan. Vaikka nyt näyttääkin hyvältä, on Iivo sen verran temperamenttinen kaveri että väkisinkin vähän huolestuttaa. Osaako Iivo odottaa, ymmärtääkö että vauva on myös perheen jäsen ja tarvitsee aika paljonkin äidin ja isän huomiota. Alkuun pitää kyllä "haistella" tilannetta ennen kuin voi jättää heitä valvomatta. Tässä suhteessa pojat onkin täysin erilaisia. En koskaan jännittänyt että Aku tekisi Iivolle jotain liian rajusti tai olisi edes mustasukkainen.

Aikomuksena on ostaa pojille isoveli lahjat. Aku sai Iivon synnyttyä mun äidiltä kirjan jota luettiin lähes aina päivällä imetyshetkillä. Olenkin ajatellut että ostan molemmille pojille jotkut kirjat mistä he pitäisivät oikein kovasti ja niitä voidaan sitten lukea yhdessä kun vauva syö.

Pojat saa myös ostaa siskolle syntymä-lahjat. Aku osti aikoinaan Iivolle unipupun ja nyt Iivolla on kunnia ostaa siskolle unipupu. Akun kanssa juteltiin ja hän saa valita vauvalle jonkun kauniin tutin lahjaksi (Akun tuntien jotain muutakin tarttuu matkaan..). 

Näissä tunnelmissa meillä odotellaan pikku-siskoa syntyväksi. Kuinka muilla samassa tilanteessa olevilla, onko tulevat sisarukset innoissaan vai nyreissään?

♥ Nora

Uskallanko edes ääneen sanoa

Olen kirjoittanut aiemmin omasta mielenterveyden järkkymisestä ja siihen johtaneista tapahtumista, postaus löytyy täältä, Kun tuntuu että järki lähtee. Kirjoitin silloin että päivästä toiseen piinaava kurkun kuristus, se tunne kun henki ei kulje, oli alkanut helpottaa. Silloin koin että olin päässyt pahimman yli joten pystyin ja halusin puhua aiheesta. Myöhemmin avasin aihetta lisää postauksessa Ympyrä sulkeutuu.

Kun kirjoitin nuo kaksi postausta, olin saanut jo hieman etäisyyttä. Mutta vasta viime kesänä huomasin että ahdistus oli tosiaan kokonaan poissa. Henki kulkee enkä välttele tiettyjä tilanteita.

Kun kuulimme suru-uutisen joka laukaisi mussa tämän jatkuvan ahdistuksen tunteen, oli tapaninpäivän vastainen yö. Aamulla lähdimme suunnitelmien mukaan autolla kohti koko perheen kylpylälomaa ja koko monen tunnin automatkan istuin takapenkillä Iivo-vauvan kanssa ja mietin asiaa, yritin hillitä itseäni ettei etupenkillä istuva Aku huomaa mitään erikoista. En saanut moneen päivään tilaisuutta "romahtaa".

Tästä seurasi se että puoleentoista vuoteen en pystynyt istumaan auton kyydissä. Pienikin kauppareissu sai niin kamalan olon aikaiseksi että en vaan pystynyt. Oksetti, pyörrytti, ahdisti, henki ei kulkenut. Epäilin jo että meidän auton ilmastoinnissa on hometta tai jotain muuta mystistä koska eihän kukaan voi kuvitella tuollaisia oireita?? Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin syy-yhteyden tähän auton kyydissä olemisen kammoon ja ratkaisin sen ajamalla aina itse. Vaikka se tarkoitti että perhelomalla oltiin varmasti paljon myöhemmin perillä kuin jos Ami olisi ajanut. Minä ajoi eikä siitä vängätty. Ajaessa tuntui paremmalta, sai keskittyä johonkin ja oli kai siinä joku tarve kontrolloida (sitäkin) tilannetta.  Kesällä 2015 mentiin loma reissuun junalla koska silloin musta tuntui että en olisi välttämättä kyennyt olla autossa monen tunnin matkaa edes ajaen.

Viime kesänä tuli käänne hetki kun ajeltiin tyttöjen mökkireissulta kotiinpäin. Apukuskin paikalla istuvalla oli selkeästi kova hinku ajamaan, ilmeisesti mun ajotyyli oli vähän turhan rauhallinen ;D ja kun itseä vähän väsyttikin niin kappas vaan, löysin itseni auton kyydistä eikä muuten ahdistanut! Loppukesästä lähdettiin vielä perheen kesken reissuun ja päätin antaa Amin ajaa, ainakin alkuun. Ei tarvinnut vaihtaa kuskia kesken matkan, tosin olin niin huonovointinen (alkuraskaus) että en olisi varmaan pystynytkään ajaa :D

Yhteenvetona, mua ei ahdista. Ei kurista kurkkua, ei ole kuukausiin kuristanut ja auto traumakin on selätetty. Tuntuu aika hyvältä. Viime aikoina olen miettinyt että mitä jos vauvan synnyttyä oireet alkaa uudelleen. Sillehän ei sitten voi mitään muuta kuin ottaa vastaan. Nyt onneksi tunnen itseni tässä suhteessa paremmin kuin jokunen vuosi sitten ja mulla on paremmat eväät pitää niin sanotusti nuppi kasassa. Luulen että myös hakisin apua tällä kertaa.

Sainpahan tämänkin ulos.

♥ Nora

Kiperiä kysymyksiä

Kuinka moni on lapsena pelännyt kuolemaa? Itse ainakin muistan ala-aste ikäisenä valvoneeni monen monituista yötä miettien kuolemaa, taivasta ja avaruutta. Ne on niin käsittämättömiä juttuja että liika ajattelu ahdistaa vielä aikuisenakin. Lopulta keksinkin keinon saada itselleni mielen rauhan. Ajatukseni on että kaikki suuret asiat kuten esimerkiksi syntymä, kuolema, vakavat sairastumiset ja onnettomuudet elämässä on "tähtiin kirjoitettu". En siis käytä enää yön hiljaisia tunteja näiden asioiden vatvomiseen vaan ne menee omalla painollaan. Tämä ei tarkoita että nostaisin kädet pystyyn vaikkapa lasten kasvatuksen suhteen, "niistä tulee sellaisia kuin tulee" vaan yritän valinnoillani vaikuttaa elämään ja tulevaisuuteen, valinnoissanikin luotan omaan vaistooni, mikä tuntuu oikealta.

Me käydään lasten kanssa seurakunnan Tenavatuokiossa kerran viikossa, lauletaan joskus kotona virsiä (koska mä tykkään) ja käydään kirkossa kun on tarpeen. Mitenkään kovin uskonnollisiksi meitä ei voisi kuvailla mutta kuulutaan kirkkoon ja annan lasteni uskoa jumalaan jos he niin tahtovat. Varsinkin Akua kiinnostaa raamatun tarinat ja niistä jutellaankin usein. Jos joku asia tuntuu ihan käsittämättömältä, että kuinka tämä on voinut tapahtua, sanon suoraan että en tiedä. Ei kukaan voi varmasti tietää koska nämä asiat on tapahtunut niin kauan sitten. Olen kertonut että juuri siitä uskossa on kyse, että uskoo vaikka ei voi tietää. Mulla oli lapsena kova tarve uskoa ja rukoilinkin iltaisin aika pitkään, ehkä se helpotti näiden suurten kysymysten pyöriessä päässä.

No sitten eräänä iltana Aku (5v) tuli selvästi ahdistuneena sängystään, että ei saa unta kun pelkää kuolemaa. Että mitä jos hän herää yhtäkkiä taivaasta ja haluaakin vain takaisin kotiin. Aika pelottava ajatus, että heräisi jossain mystisessä paikassa ilman perhettään.

Ensiksi selvitin että minkälaiseksi paikaksi hän ajattelee taivaan ja kuoleman jälkeisen elämän. Sen jälkeen kerroin miten itse ajattelen taivaan ja että totuutta me ei voida tietää, mutta näin äiti ajattelee ja olen ajatellut lapsesta saakka. Kerroin myös että olen itsekkin lapsena pelännyt ajatusta kuolemasta. Kerroin myös tämän "tähtiin kirjoitettu" teoriani, että ei kannata murehtia liikaa vaan nauttia kaikista elämän päivistä niin paljon kuin pystyy. Herätä iloisena, olla hyvä ystävä ja ystävällinen muille. Kerroin kyllä myös että vaikka yrittää, silti äitiäkin joskus harmittaa ja on huonoja päiviä mutta nekin kuuluu elämään.

Entäs sitten kysymys "voiko lapsetkin kuolla?". Vastaukseni oli että  kyllä lapsikin voi kuolla, mutta pehmensin sanomalla että yleensä ihmiset kuolee hyvin vanhana. Se ei tuntunut Akua pelottavan, tällä hetkellä eniten taisi huolettaa se että hän itse heräisi taivaasta ja olisi yksin.

Meillä ei olla juurikaan puhuttu kuolemasta, sillä sellaista tilannetta ei ole tullut että lapsille niin läheinen henkilö olisi kuollut että siitä olisi pitänyt puhua. Aku on kerran ollut hautajaisissa ollessaan 8kk ikäinen eli siitä hän ei muista mitään. Meidän kissa on kuollut kun Aku oli noin 2 ja puoli ja siitä kyllä puhuttiin ja ollaan puhuttu myös jälkeenpäin silloin tällöin. Periaatteessa en halua kuormittaa lapsia "turhaan" aikuisten jutuilla tai surullisilla jutuilla, koska kyllä he kerkeävät nähdä ne maailman ikävät puolet kun tilanteet tulee eteen. Mutta kun kysytään, vastaan aina. Vastaan niin rehellisesti kuin lapselle voi, ilman turhaa dramatiikkaa ja niin että lopuksi lapselle jää mahdollisimman lohduttava olo.

Minkä ikäisinä teidän lapset on kyselleet kuolemasta tai jostain muusta kiperästä aiheesta? Entäs mun vastaukset? Menikö pahasti metsään?

Siinä pienet huolettomat tallaajat haistelee kauniita kukkasia viime kesänä Koivupuistossa ♥

♥ Nora

Rv 26 + 27

Nyt onkin ollut blogin puolella vähän hiljaista johtuen ihan vaan siitä että itse elämä ei ole hiljaista :D Täälä kuitenkin taas ja aloitetaan näin joulu-tauon jälkeen raskaus kuulumisilla, ja hei! Hyvää uutta vuotta kaikille ♥

Viime kuulumisten jälkeen supistelu, kaikenmoinen särky ja paineen tunne paheni joten soitin neuvolaan ja pääsinkin heti seuraavana päivänä näytille. Mitään pehmenemistä tai muita muutoksia ei ollut tapahtunut eli sillä saralla kaikki kuitenkin hyvin. Nyt uskaltaa olla normaalisti. Samanlaisia tuntemuksia oli myös Iivoa odottaessa eikä tosiaan mitään tapahtunut ennen kuin laskettuna päivänä kun vedet meni ja Iivo syntyi seuraavana päivänä. Silloinkin kävin ylimääräisellä lääkäri käynnillä ihan mielenrauhan vuoksi, enkä todellakaan halua "turhaan" alkaa makailemaan nyt kun pahin väsykin on hellittänyt. Harmi että unohdin pyytää tarkistaa hemoglobiinin samalla..

Rv 26

Pyhä herkkujen vähennys lupaus on pitänyt, jess! Paljon yli puolen tunnin lenkkiä en voi enään yhteen putkeen kävellä, aika säälittävää :D Paineen tunne, liitoskivut, pissa hätä ja supistelu käy niin tukalaksi että en koe viisaaksi jatkaa väkisin pidemmälle. Mutta kovasti yritän. Hyvä juttu on että pariin meidän vakkari kerhoilu paikkaan on juuri se ali/yli puoli tuntia kävellä niin siinä kerhoillessa kun levähtää niin takaisin jo jaksaa taas hyvin, pieni varikko käynti on siis tarpeen. Olen yrittänyt levätä iltapäivällä hetken mutta usein se unohtuu..

The pötsi rv26 :D

The vaunut saapui! Ne on just niin ihanat kun pitikin ♥ Taidankin tehdä myöhemmin jonkinlaisen vauvatarvike- hankinta postauksen..

Ihan kamala yskä vaivaa mua ja poikia. Outoa kun ei olla varsinaisesti kipeinä oltu, vain tämä yskä :/ Yskiminen ottaa ikävästi vatsaan, ihan kuin joku lihas olisi venähtänyt. Pitää mennä kyykkyyn, ottaa vatsasta kiinni ja yskiä, yksin liikkuessa tuntuu vähän että porukka tuijottaa mutta ei auta :D onneksi mä en paljon yksin liikukkaan..

Iivon kanssa rannalla kävelyllä

Onneksi olen ollut huomattavasti energisempi kuin aiemmilla viikoilla! Vaikka liikkuminen on hankalaa olen jaksanut nauttia arjesta poikien kanssa. Vähän enemmän ollaan turvauduttu autoon, normaalisti vältän auton käyttöä jos vaan mahdollista mutta on se vaan hyvä että auto on olemassa. Esimerkiksi käytiin pulkkamäessä autolla vaikka sinne ei kovin pitkä matka olekkaan. Mutta jos oltaisiin kävelty olisi mulla ollut vähintäänkin pissahätä jo sinne saavuttaessa tai en olisi päässyt enään kävelemään kotiin rampattuani mäkeä ylös alas..  Säät sahaa täälä niin että joka toinen viikko on niin liukasta että aivan hirvittää eikä Akukaan voi pyöräillä ja sitten taas on parempi. Lunta on ollut vähän ja se on tietty muuten tylsää mutta juurikin pyöräilyn kannalta hyvä. Aku ei oikein piittaa kävelystä mutta pyöräillä voisi maailman ääriin :) On siis kivempi kun voi ottaa pyörän, ei tarvitse koko matkaa vääntää että "kyllä sä jaksat, ei oo enään paljon.."

Auringon nousua matkalla perhekahvilaan. Nämä kauniit kiireettömät aamut on kyllä niin ♥

Selailin tuossa jotain vanhoja postauksia ja tuli vähän huono omatunto. Viime aikoina olen turvautunut lähes pelkästään insta kuviin postauksissa ja onhan niissä eroa suunniteltuihin, ajan kanssa järkkärillä otettuihin kuviin. Aiheetkin on ollut vähän, noh, yksipuolisia :D Mutta mieluitenhan sitä kirjoittaa siitä mikä on päällimmäisenä mielessä. Tästä taas aasinsiltana aloin miettiä miksi bloggaan ja kenelle. Ikuisuus kysymyksiä. Ehkä palaan tähänkin aiheeseen ajan kanssa.

Ihanaa alkavaa viikkoa!

♥ Nora

Ajatuksia tulevasta synnytyksestä

Ajattelin vähän koota ajatuksiani synnytyksestä näin raskauden puolivälissä. Minulla on takana kaksi erilaista mutta kuitenkin säännöllistä hyvin sujunutta alatiesynnytystä, mutta kyllähän se silti pyörii mielessä silloin tällöin.

Nuorempana, silloin kun lapset ei olleet vielä ajankohtaisiakaan, kammosin ajatusta synnytyksestä. Kipua ja niitä epämiellyttäviä sivuseikkoja mitä siihen liittyy. Sitten kun ajatus omasta lapsesta kypsyi, kypsyi samalla myös ajatusmaailmani niin ettei ajatus synnyttämisestä ollut enään lainkaan ikävä.

Aku 4 päivän ikäisenä ♥

En pelännyt lainkaan ensimmäistä synnytystä, ilmassa oli vain kutkuttavaa jännitystä ja odotusta. Ei minulla kuitenkaan mikään super-nainen olo ollut, päätin etukäteen että käytän kaikki tarvittavat kivunlievitykset ja sainkin epiduraalin hyvissä ajoin ja se toimi loistavasti, kerkesi haihtua hyvin ennen ponnistusta joten tunsin hyvin koska ponnistaa. Kätilö oli aivan helmi ♥ Jokainen joka on ollut hänen kanssaan tekemisissä on vain kehunut häntä, semmoisia pitäisi olla enemmän. Sain vielä pudendaali puudutteen ponnistamiseen mikä toimi myös hyvin, ei vienyt tuntoa muuta kuin jy nou mistä..

Iivo juuri syntyneenä ♥

Lähdinkin luottavaisin mielin toiseen synnytykseen, vähän niin kuin soitellen sotaan näin jälkikäteen ajateltuna. Ajattelin että kaikki menee samaa rataa, nopeaa ja kivuttomasti. Avautumisvaihe oli kuitenkin melkein puolet pidempi kuin ensimmäisessä synnytyksessä ja supistukset todella rajuja jo varhaisessa vaiheessa. Se oli todella uuvuttavaa ja siihen lisäksi tympeä töksäyttelevä kätilö, onneksi siinä vaiheessa kun huumori alkoi loppua, vaihtui sopivasti vuoro ja olinkin todella iloinen tästä kätilöstä joka hoiti sitten mun kanssa homman loppuun. Olin koko ajan sanonut ja pitänyt itsestään selvänä että saan taas sen pudendaalin ponnistusvaiheeseen mutta kätilöni ei sitten osannutkaan sitä laittaa ja sillä välin kun hän etsi toista joka osaisi, homma eteni niin ettei ollutkaan enään aikaa. Ei se nyt niiiin kamalaa ollut ponnistaa ilman puudutetta mutta verrattuna ensimmäiseen, olihan se eri juttu.

Mitä nyt sitten odotan/toivon kolmannesta synnytyksestä?

• Toivon että saan synnyttää alateitse. Nythän istukka on edessä ja alhaalla joten on pieni mahdollisuus että se kasvaa kohdunsuulle ja estää alatiesynnytyksen, mutta siis todella pieni mahdollisuus ja sitä seurataan. Olen myös miettinyt että mitä jos vauva olisi vaikka perätilassa, haluaisinko synnyttää perätilassa olevan vauvan? Luulen että haluaisin jos kätilö/lääkäri olisi sitä mieltä että kannattaa.

• Toivoisin että synnytys käynnistyisi supistuksilla. Aku käynnistettiin ja Iivon kanssa taas synnytys alkoi vesien menolla. Olisi kiva seurailla supistuksia ja laskea että koska mennään :)

• Kivunlievityksiä olen miettinyt jonkun verran ja kyllä mä vaan tykkään siitä epiduraalista :D Toisessa synnytyksessä kätilö suostutteli mut kokeilemaan paraservikaalipuudutusta mutta se ei vaikuttanut ollenkaan ja siinä vaiheessa oli tuskaa sitten odotella toimiiko se ja sitten todeta että ei ja odottaa sen jälkeen anestesialääkäriä laittamaan sen taivaallisen epiduraalin. Kuukausien selkä- ja liitoskivut, supistukset, kaikki sen pari tuntia poissa. En voinut edes nukkua kun halusin vaan nauttia siitä olosta. Toisaalta toisesta kerrasta se pistos kohta oli melko kipeä. Nyt aion hokea ja muistuttaa vaikka 10min välein että mä sitten haluan sen pudendaalin. Se on nyt mun must juttu. Oli paljon rennompi olo ponnistaa ja se vaikutti sitten myös joku aika jälkeenpäin mikä oli ihan kiva myös..

• Meidän sairaalassa olikin jo Iivon syntyessä käytäntönä että napanuoraa ei leikata heti vaan annetaan sen pumpata vielä olikohan 3min(?) ennen kuin leikataan, se on tietysti hyvä. Meillä on myös hyvin imetys ystävällinen sairaala ja vauvan saa heti rinnalle, olen molemmilla kerroilla saanut imettää pitkään ja rauhassa ennen kuin on punnittu ja olen mennyt itse suihkuun. Vauvoja ei myöskään pueta vaan pääsevät vaippasillaan äidin paidan sisällä osastolle, se oli mun mielestä aika ihanaa ♥

• Osasto aikaa olen myös miettinyt. Olen ihan viihtynyt osastolla koska sielä ei ole sattunut olemaan kovin täyttä ja olen saanut rauhassa imettää, levätä ja syödä, mä tykkään sairaalan ruuista :D Kiva aina odottaa että mitäs seuraavaksi tulee.. Olen molemmilla kerroilla ollut sairaalassa kaksi vuorokautta. Iivon kanssa vesien menosta meni niin kauan että piti odottaa nouseeko tulehdusarvot. Vähän olen ajatellut varhaista kotiutumista, josta sainkin esitteitä ultrassa. Naureskeltiin Amin kanssa että olisi pitänyt kysyä "onko teillä esitteitä myöhäisestä kotiutumisesta" :D sillä ollaan ajateltu myös josko olisin taas sen kaksi päivää että saisi levätä ja rauhassa aloittaa imetystaivalta. Kotona on nimittäin välillä aikamoinen hulina :D Mutta itseni tuntien mulla on varmaan kiire kotiin kuten aiemminkin eli katsotaan sitä sitten.

• Tietysti toivon että kaikki menee hyvin, vauvalla ja mulla. Aion ehdottomasti tehdä kaikkeni että imetys onnistuu, se on mulle tärkeää ja onneksi se onkin sujunut hyvin aiemmilla kerroilla.

Iivo haukottelee isoveljen sylissä sairaalan osastolla ♥

Tälläisiä ajatuksia tässä vaiheessa. Mitäänhän ei voi etukäteen ennustaa ja nämä on vaan toivomuksia, sen mukaan mennään mitä tapahtuu.  Go with the flow, tai niin kuin mun motto kuuluu "kaikki lutviutuu" (jep, mulla on motto).

♥ Nora