Synnytyskertomus osa 2

Synnytyskertomus osa 1 löytyy täältä, klik!

Kello oli noin 5.30 torstai aamuna kun meidät oli saatettu synnytyssaliin joka oli siis eristyshuone mun noro- epäilyn vuoksi. Olin tosi kipeä ja väsynyt koko yön valvomisesta ja koska supistukset oli (kahden aiemman synnytyksen kokemuksen perusteella) kovia toivoin että kohdunsuu olisi sen 4cm - 5cm auki mitä vaaditaan että saisi epiduraalin. Olin luonut mielessäni "selviytymissuunnitelman" jossa minä saisin epiduraalin melko pian ja vatsakrampitkin loppuisivat jolloin voisin levätä ja kerätä voimia ennen loppurutistusta. No mutta näinhän ei tietenkään käynyt. Kohdunsuu oli 2,5cm auki, reunaa jäljellä, täytyy myöntää että olin aika pettynyt. Avautumisvaihe ei siis oletettavasti sujuisi yhtään sen nopeampaa kuin Iivon synnytyksessä (melkein 14 tuntia)  joka myös käynnistyi vesien menolla.

Äkkiä plan b:eetä suunnittelemaan. Kätilö toisi mulle tens- laitteen ja jumppapallon (jee... not!). Mutta ensin pitäisi saada käyrä. En voinut mennä yhtään maate koska vatsassa alkoi pyöriä heti joten keikuin tunnin ajan sängyn reunalla joka oli todella epämukavaa varsinkin supistusten tullessa koska pienikin liikahdus sai singaalin katoamaan. Sain tens- laitteen selkään siinä samalla ja joo, tuntuihan se ihan kivalta ja pidin sitä varmaan pari tuntia mutta eihän se nyt mitään varsinaisesti auttanut. Siirryin vähän skeptisin mielin jumppapallon päälle (vitutus käyrä alkoi nousta) mutta se olikin yllättävän hyvä istua, ainakin verrattuna sängyn reunaan. Siinä sitten keikuin seuraavan tunnin, aina supistusten välissä (n. 5min väli) meinasin nukahtaa ja kerran horjahdinkin vähän pallon päältä ennen kuin havahduin. Kello tuli 7.30 eli olimme olleet kaksi tuntia sairaalassa. Päätettiin soittaa kelloa, pakkohan niin kovien supistusten oli jotain saada aikaan? Tässä vaiheessa oksensin vielä viimeisiä sappinesteitä.

Kätilö saapui, tässä välissä oli vuoro vaihtunut. En meinannut uskoa korviani kun kätilö kertoi ettei juuri mitään ollut tapahtunut 2tunnissa, auki 2,5cm mutta reuna sentään hävinnyt. Supistukset tuli edelleen säännöllisinä ja kipeinä. Kätilö tarjosi mulle panadolia ja tartuin tarjoukseen vaikka tiesin että ei se voisi auttaa tähän tilanteeseen, eikä auttanutkaan. Lannistuneena päätin mennä suihkuun kuluttamaan aikaa. Lämmin vesi kyllä rentoutti ja meinasin sinne suihkuunkin nukahtaa kunnes aina havahduin supistukseen, mutta kipuja se ei helpottanut. Pari tuntia sain kulumaan suihkussa, kävin välillä hetken huoneen puolella "vilvoittelemassa" ja juomassa koska vesi alkoi pysyä sisällä, vatsan kouristelukin oli onneksi loppunut. Kello läheni kymmentä ja taas kutsuttiin kätilö, nämä väli ajat olimme siis Amin kanssa keskenämme. Eristyksen vuoksi kukaan ei tullut huoneeseen "turhaan".

Nyt olikin tapahtunut edes jotain, auki 3,5cm. Jee, ei enää pitkä epiduuraaliin. Retkotin jumppapallon päällä ja ruikutin tuskissani ja väsyissäni että enkö saisi jotain mikä helpottaisi supistuksia kun ne voimistuivat koko ajan ja olin aivan henkisesti ja fyysisesti finaalissa. Kätilö ehdotti että enkö menisi sängylle lepäämään? Kiva ajatus, kas kun ei mulla tullu mieleen sänky silloin kun suihkuun meinasin nukahtaa :D En siis edelleen pystynyt mennä makaamaan kun pelkäsin että alkaa oksettaa ja rajut supistukset havahdutti muutaman minuutin välein. Hetken päästä onneksi mulle kiikutettiin kipupiikki. Oi luoja, ensimmäinen helpotus oloon. En tiedä vaikuttiko se enemmän mun päähän vai kroppaan mutta joka tapauksessa mulle tuli paljon parempi olo. Se vei supistuksista pahimman terän ja sai muutenkin väsymyksestä sumean pään vielä pikkuisen sumeammaksi mikä ei kyllä siinä vaiheessa haitannut yhtään. Sanoinkin että ensimmäisen kerran sinä päivänä tuntui että kyllä tästä selvitään.

Pari tuntia vierähti taas, lähinnä pallon päällä. Join lasillisen mustikkakeittoa ja söin palan leipää. Vettä litkin hulluna koska se pysyi sisällä ja pelkäsin että en jaksaisi jos en joisi edes sitä vettä niin paljon kuin mahdollista. Vauvalla pysyi koko ajan sykkeet hyvänä, onneksi tämä mun pöpö ja tuskaisuus ei siis vaikuttanut häneen. Kipupiikin vaikutus alkoi hälvetä ja pikkuhiljaa supistusten todellinen luonne alkoi taas tulla esiin, ei hitto. Taas soitettiin kätilöä, joko nyt saisi sen autuuden tuovan epiduraalin?

5cm auki!! Halleluuja, nyt se epiduraali ja vähän äkkiä. Hykertelin mielessäni että nyt, nyt mä saan levätä. Vaikka nukkua tunnin- kaksi ja ehkä syödä jotain ja sitten pykätä vauva maailmaan. Välimainintana että ne supistukset mitä mulla tuossa vaiheessa oli, eivät olleet mitenkään verrattavissa aiempien synnytyksien supistuksiin. En tiedä vaikuttiko mun heikko kunto paljonkin siihen kipuun/miten koin kivun, mutta se oli jotain mille en edes keksi sanoja. Sain ilokaasu naamarin ja kätilö lähti "tilaamaan" epiduraalia. Kaiken kruunasi ilokaasun aiheuttama oksennus joka nollasi mun nestetankkauksen tai ainakin mustikkakeiton ja leivän palasen. Taas tässä välissä vierähti tunti, elämäni tuskasin ja pisin tunti. Siinä jupistiin niin jumalaa ja jeesusta kuin saatanaa ja perkelettä..

13.35 opulta sain sen epiduraalin. Olin ladannut siihen niin paljon odotuksia, että voitte kuvitella kuinka pettynyt olin kun se ei vienytkään kaikkia kipuja pois kuten kahdessa aiemmassa synnytyksessä. Tunsin kuinka epiduraali alkoi vaikuttaa, vaimensi supistuksia ensin vähän ja sitten kokonaan. Ei mennyt kuin parikymmentä minuuttia kun aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Ei ei ei, ei tässä näin pitänyt käydä. Mun piti saada levätä! Soitettiin kelloa, taas oli vuoro vaihtunut ja saatiin uusi kätilö sekä opiskelija, ensimmäinen opiskelija mun synnytyksissä. Pienen jutustelun jälkeen uskalsin myöntää että nyt ponnistuttaa ja kovaa. Tuomio, 10cm auki. Sen olin kyllä arvannutkin. Joku muu olisi hihkunut onnesta mutta mä menin totaali paniikkiin. Olin saanut pidettyä itseni kasassa koko päivän mutta nyt tuli hysteerinen itku. Mun piti saada levätä! Kätilö kysyi että laitetaanko nyt se pudendaali puudute mitä olin toivonut ponnistusvaiheeseen? Itkin vaan että tää epiduraali ei toimi enään enkä mä halua näitä supistuksia! Pikaisen mietinnän tuloksena päätettiin yhdessä että saan toisen annoksen epiduraalia ja unohdetaan se pudendaali. Vedin epätoivoisena ilokaasua koko ajan, en tiedä mitä olisin tehnyt jos joku olisi yrittänyt viedä sen multa. Puristin maskia niin että se irtosi letkustakin jossain vaiheessa ja epäilen että mun oikean käden peukalo on jotenkin venähtänyt tästä rutistamisesta kun on vielä viikonkin jälkeen kipeä ja turvonnut :D

Sain siis toisen annoksen epiduraalia heti kun vaadittava tunnin väli ensimmäiseen annokseen täyttyi. Se vaimensi ponnistuksen tarvetta sellaiseksi että sen kesti yhdessä ilokaasun kanssa. Vauva ei ollut vielä täysin oikeassa asennossa ja koska kestin nyt ponnistamisen tarvetta "hyvin", päätettiin odotella kaikessa rauhassa ponnistamisen kanssa. Se oli aivan loistava suunnitelma, kerkesin myös kasata itseni uudestaan. Menin jumppapallolle ja jutusteltiin mukavia kätilö-opiskelijan kanssa. Ihan kiva että tässä loppu vaiheessa joku jäi huoneeseen meidän kanssa kun koko päivän oli ollut vähän hylätty olo, mikä tietysti johtui eristyksestä ja ymmärrän täysin menettelyn mutta ei se silti kivalta tuntunut. Tunti siinä taas vierähti, 10cm auki jumppapallolla. Välillä tunsin kuinka vauva liikahti parempaan asentoon.

Kun alkoi tuntua että epiduraali hälvenee, päätin että on aika kokeilla ponnistamista. En missään nimessä halunnut enään tuntea niitä supistuksia ilman mitään puudutetta. Itse ponnistaminen ei varsinaisesti jännittänyt mua, ainoastaan riittäisikö mun voimat? Ensimmäinen ponnistus meni ihan harakoille. Tuntui että mun aivot oli aivan muusia väsymyksestä ja varmaan ilokaasustakin.. Muistin kyllä kuinka ponnistaa mutta kaikki muu tuntui vaikealta. Oikean asennon löytäminen, hengittäminen, ajoitus. Paikalla oli kätilö ja opiskelija kun aloitettiin ja kun kätilö pyysi Amia soittamaan kelloa että avustava kätilö saapuu paikalle, mä olin aivan vainoharhaisena "miks pitää soittaa kelloa, mitä tapahtuu?" Mulla oli pieni pelko että mun voimat ei riitä ja keskityin ihan liikaa siihen mitä kätilöt puhui keskenään, sanoinkin että "puhukaa mulle". Oikeasti tilanteessa ei ollut mitään dramaattista. Onneksi kaikki kolme, kätilöt ja opiskelija olivat todella ammattitaitoisia ja ohjasivat mua hyvin läpi ponnistusvaiheen. Kiitos siitä, en tiedä kauanko siinä olisi mennyt huonolla tai puutteellisella ohjauksella koska ajatus ei vaan luistanut. Sillä sekunnilla kun pää oli pihalla, tyttö päästi ensi parkaisunsa ♥ Loput tulikin melkein itsestään, pientä himmailua ja kevyt ponnistus. Muistan että poikien kohdalla hartiat on ollut ponnistuksen haastavin vaihe. Hänellä oli käsi jotenkin kaulalla syntyessään joten sekin toi hieman lisähaastetta ponnistamiseen, eli kaiken huomioon ottaen ihme että ponnistus kesti vain 9minuuttia.

Aika pitkä stoori, vaikka pitkä oli synnytyskin. Avautumisvaihe 12tuntia 4min, ponnistusvaihe 9min, jälkeisvaihe 19min. Kokonaiskesto 12tuntia ja 32 min. Kesto vesien menosta 15tuntia 13min. Vauva syntyi torstaina 23.3.2017 klo. 16.13. Paino 3740g, pituus 51cm ja päänympärys 36cm. Hänellä on tummia hiuksia, pieni suppusuu, kauniit hymykuopat ja äitinsä väkäleuka  ♥

Sillä sekunnilla kun hän oli ulkona, kaikki kipu loppui ja unohtui. Hoin pitkin päivää että ei enää ikinä, ei enää ikinä. Kun sain tytön rinnalle, mietin jo "oliko se nyt niin kamalaa.." Ihmiskeho on kyllä ihmeellinen. Kai se on tarkoituskin että se kipu unohtuu nopeasti. Ilman pientä lisämaustetta nimeltä noro (tai mikä nyt oli, näytettä ei saatu), synnytys meni siis aika samaa kaavaa kuin aiemmatkin. Kivut oli kyllä ihan omaa luokkaansa, aiemmin ei ole meidän synnytyssalissa lennellyt ärräpäitä.. Vauva piti pestä ennen kuin lähdettiin salista osastolle, noron takia. Melko turhaa mun ja kätilönkin mielestä mutta en ole takertunut tuohon asiaan.

Osastolla olimme myös eristyksessä, mikä oli oikeastaan aika luksusta sillä meidän sairaalassa ei ole perhehuoneita, yhden hengen huoneita tai potilashotelleja. Nyt olin siis yksin, oma vessa ja suihku. Edelleen huoneessa ei kukaan huvikseen käynyt, ruuat tuotiin ja muut pakolliset, muuten sitten kellon soitosta (taisin soittaa kelloa kerran..). Se oli ihan kivaa, en valita :) Kotiin päästiin lauantaina päivällä, synnytyksestä tuli siis lysy, eli lyhytsynnytys. Käytiin maanantaina painokontrollissa osastolla ja paino oli lähtenyt hienosti nousuun pelkällä rintamaidolla.

Nyt pitää mennä takaisin nuuskuttelemaan vauvaa ♥ Palailen vauvan arjen alun kuulumisiin kun taas maltan istua koneelle :)

♥ Nora

p.s. Pari vuotta sitten kirjoitin yhteenvedot poikien odotuksista ja synnytyksistä. Akun tarinan löydät täältä, klik! , ja Iivon tarinan täältä, klik!

Synnytyskertomus osa 1

Niin tuo pikkuinen tyttö yllätti meidät syntymällä rv 39+3. Vaikka koko ajan toivoin että tulisikin muutamia päiviä ennen laskettua (koska tukala olo) , en silti uskonut että hän syntyisi yhtään ennen vaan juurikin laskettuna tai hieman myöhemmin. Aloitan synnytyskertomuksen kertomalla raskauden viime päivistä ja kuinka synnytys lähti käynnistymään. Here we go..

Rv 40 alkoi maanantaina ihan tavallisena päivänä. Maanantait on meidän kotipäiviä ja niin oli nytkin. Oli ihana aurinkoinen päivä ja vietettiin monta tuntia pihassa puuhaten sekä käytiin kävelyllä hakemassa kevään ensimmäiset pajunkissat koristamaan keittiötä.

Illalla kun pojat oli saatu sänkyihin, alkoi mulle hiipiä outo olo. Menin aikaisin sänkyyn mutta parin tunnin päästä piti nousta kun vatsaa kouristeli niin rajusti etten voinut paikoillaan maata. Epäilin heti että se on noroa koska sitä on nyt ollut pitkään liikkeellä ja ihme että ollaan selvitty näin pitkään ilman tartuntaa. Siinähän se yö sujui, vessassa rampaten. Kouristusten sekaan kuitenkin alkoi tulla myös kipeitä supistuksia, siinä vaiheessa mä ajattelin että en ala! Onneksi yöstä selvittiin ja aamupäivällä sain jo vesilasin pysymään sisällä. Tiistai päivä meni sohvalla istuen ja nuokkuen, maate en voinut mennä sillä heti alkoi oksettaa. Vatsaa myös kouristeli kipeästi iltaan saakka, sekaan mahtui myös kipeitä supistuksia mutta onneksi vain silloin tällöin. Pojat kölli koko päivän mun kainalossa ohjelmia katsoen enkä edes potenut huonoa omaatuntoa. Tuossa vaiheessa mä vaan olin kiitollinen siitä että selvisin. Aku laittoi pojille aamupalaksi leipää ja maitoa jotka he söivät sohvalla, reippaita pikkusia ♥ Onneksi se iltapäiväkin koitti ja Ami vei pojat ulos loppupäiväksi.

Keskiviikkona oli jo vähän reippaampi olo kiitos hyvien yöunien. Oli jotenkin tosi puuhakas olo. Kirjoitin kolme, siis 3, blogipostausta kerralla mikä ei oo yhtään mun tapaista. Yhden (rv39) julkaisin heti ja kaksi ajastin myöhemmälle. Siivosin koko kämpän (koska noro pöpöt piti saada pois) ja pesin vielä pyykkiä monta koneellista. Illalla viimeisenä nakkasin kameran ja ripsarin eteisessä lojuvaan synnytyskassiin. Ihan kuin alitajuisesti olisin tiennyt että kohta alkaa tapahtua.

Pääsin sänkyyn makaamaan ja tadaa! Oksettaa.. Siitä alkoi noro-episodi numero kaksi, täytyy mainita että ei paljon naurattanut. Ne vatsakrampit mitä tähän mun pöpöön liittyi, oli sitten noroa tai jotain muuta, oli jotain aivan järkyttävää enkä kyllä hetkeen halua kokea vastaavaa..

Muutaman tunnin vessarallin jälkeen  noin kello 1 yöllä kun makasin sohvalla, tunsin alavatsalla tutun "poks" ja tiesin heti että vedet meni. Makasin hiljaa paikoillaan ja ajattelin väsyneillä aivoilla että en halua nousta koska sitten se on todellista :D Niin kauan kun makaan siinä voin leikkiä että sitä ei tapahtunut. Pian piti kuitenkin lähteä juoksujalkaa oksentamaan ja siinä samalla reissulla en voinut olla huomaamatta valkoisilla kaakeleilla vaaleanpunertavaa lapsivettä. Menin takaisin sohvalle ja ajattelin että en herätä Amia vielä koska mitään kiirettähän ei ollut eikä vielä supistanutkaan. Mielessäni kävin läpi erilaisia skenaarioita kuinka tämä tulisi päättymään ja koska.  Pian kuitenkin aloin erottaa vatsakramppien seasta supistuksia jotka oli heti alusta melko voimakkaita mutta tulivat vielä harvakseltaan. Kahden maissa huhuilin Amia tuomaan mun puhelimen ja kerroin missä mennään, tehtiin toiminta suunnitelma, soitettiin synnärille ja hetki kelloteltiin supistuksia. Päätettiin kuitenkin että edes Ami yrittäisi vielä nukkua hetken vaikka mä en voisikaan kaikenmaailman kivuilta ja vessassa hyppäämisiltä. Kävin suihkussa ja päivittelin tilanteita meidän facebookin raskausryhmään, kun ryhmässä on muutama kymmenen raskaana olevia/juuri synnyttäneitä naisia löytyy joka kellonaikaan juttuseuraa :D

Oltiin päätetty että soitetaan aikaisintaan kuuden maissa mummia poikia vahtimaan mutta koska kipeitä supistuksia tuli 2-8 min välein ja mua epäilytti mun huono kunto, soitettiin jo ennen viittä ja päästiin matkaan 5.20. Meiltä on vain 10min matka sairaalaan mutta se tuntui ikuisuudelta, supistukset ja vatsakrampit tuli vuorotellen eli hetken lepoa ei ollut. Kun päästiin sairaalalle, meidät saatettiin heti eristyshuoneeseen. Huone oli normi synnytyssalia paljon pienempi ja vaatimattomampi. Loppupäivänä, tai oikeastaan koko sairaalassa olo aikana en enää paljon ihmisten kasvoja nähnytkään sillä kaikilla oli vähintään hengityssuoja ja hanskat kun tulivat huoneeseen edes kääntymään. Olin ihan varma että synnytys on jo hyvässä vauhdissa koska supistukset oli niin rajuja, mutta kuinkas sitten kävikään..?

---

Tässä oli tarinan ensimmäinen osa, kirjoitan toisen osan kun vauvan nuuskuttelulta kerkeän. On tämä tytön tyllerö vaan ihana ♥

Synnytysvarpaat

Kuinka moni tietää mitä tarkoittaa synnytysvarpaat? Tietysti sitä että varpaiden pitää olla kuosissa kun h-hetki koittaa, onhan varpaat suurinpiirtein ensimmäisiä asioita mitä vauva äidistä näkee (huumoria huumoria). Joka tapauksessa, meidän suvussa synnytysvarpaat on todella tärkeä juttu. Akua kun lähdettiin synnyttämään mulla oli turkoosit varpaankynnet, muistaakseni niissä saattoi olla joku kynsitarra myös.. Kun Iivon laskettu aika läheni, tein kauhean homman vatsa tiellä että sain jalat huollettua ja lakat edes sinneppäin nätisti laitettua. Kun työ oli valmis, en voinut kuin ihmetellä että mitä mä oikein ajattelin?!? Joo, toukokuussa kirkas keltainen on kaunis väri mutta eihän poikaa lähdetä synnyttämään keltaisilla varpailla! Lähes itkua väänsin kun en kyennyt enään aloittaa hommaa alusta. Äiti sitten pelasti tilanteen ja huolsi mulle "poika-varpaat". Ne olikin hienot, ristin ne "galaksi- kynsiksi". Väri tumma mintunvihreä ja päällä reilusti kimalteita, kiitos äiti ♥

Nyt kun tytön laskettu aika lähenee, kävin kynsilakka varastoa läpi ja tulin siihen tulokseen että kyllä reilu pinkki on se millä mennään, vähän kimallusta vielä päälle. Täytyy sanoa että en juuri nähnyt mihin lakkaa sohin ja kuinka paljon että siihen nähden olen tällä kertaa tyytyväinen ;) Ehkä tytön kunniaksi voisin vielä laittaa mätsäävät lakat sormien kynsiinkin..

Alkaa tärkeimmät valmistelut olla tehtynä, saapi tyttö alkaa ilmoittelemaan itsestään ihan heti kun vaan hänelle sopii..

♥ Nora

Mitä mukaan synnärille?

Aloittelin tuossa hetki sitten synnytyskassin pakkaamista. Mua jotenkin huvittaa tuo sana, "synnytyskassi". Joka tapauksessa nyt se on kutakuinkin pakkailtu vaikka se saakin todennäköisesti vielä jokusen viikkoa tuossa mojua.

Netti on pullollaan vinkkejä ja keskusteluita mitä pakkaan synnytyskassiin? Mun mielestä monet listat on ihan hirveen pitkiä ja monimutkaisia sillä itse koen ettei sielä sairaalassa nyt niin hirveästi tavaraa tarvitse. Tietysti jokainen synnyttäjä on erilainen ja näin ollen on kassin sisältökin. En pakannut juuri mitään turhaa edes ensimmäiseen synnytykseen ja kassin sisältö, kuten kassikin, on pysynyt aika samana. The kassi on ihan vaan tuommoinen vanha Puman olkalaukku, se on sopivan kokoinen ja niin edelleen. Miksei olis kiva hommata joku kivannäköinen viikonloppulaukku, niinku ihan muutenkin kuin synnytyskäyttöön.. mutta eipä ole tullut hankittua joten tällä mennään :)

Synnytyskassin sisältö:

1. Tärkeintä mulle on omat hygienia välineet ja toilettilaukku viekin isoimman tilan mun laukusta. Toilettilaukusta löytyy:

-Shampoo + hoitoaine ja kasvojen pesuaine. Suihkusaippuaa on turha pakata koska sairaalassa on.
-Hammasharja ja hammastahna.
-Päivävoide, yövoide ja silmänympärysvoide + hajustamaton vartalovoide. Muistan kuinka ensimmäistä kertaa synnärillä ollessani mulla oli mukana vaan joku vartalovoide mikä silloin oli käytössä. Tuntui kamalalta ottaa vauva suihkun jälkeen iholle kun huomasin kuinka vahva tuoksu voiteessa oli, siksi siis hajustamaton.
-Medela lanolin- nännivoide. Aiemmin sairaalasta on saanut pienen kannellisen lääkekipollisen lanolin- voidetta ja se on riittänyt aika pitkään kotonakin koska se on hyvin riittoisaa. Varmuuden vuoksi kuitenkin pakkaan tälläkin kertaa oman koska käytännöt muuttuu koko ajan ja kun näitä säästöjä tehdään ei voi tietää mistä seuraavaksi säästetään, ehkäpä tissi-rasvasta?
-Huulirasva
-Pari pampulaa, pinnejä ja panta, hiusharja. Ei sitä tiedä kuinka mä haluan hiuksia sielä pitää..
-Muutama liivinsuojus ja pari sidettä kotiinlähtöä varten.
-Nämä on lähinnä myös kotiinlähtöä varten: Hiuspuuteri (tuntus kamalalta suihkutella lakkaa/kuivashampoota synnärillä..), peitevoide, valokynä, kulmakynä, ripsari.

2. Puhtaat alusvaatteet mukaan lukien pehmeät imetysliivit kotiinlähtöä varten. Jos vaan tilanne sallii pyrin lähteä kotoa sellaisilla vaatteilla joilla voin tulla takaisinkin, tarkoittaa että ovat mukavat ja puhtaat :D Jos näin ei ole, saa Ami tuoda mulle sitten toiset vaatteet, en lähde turhaa pakkailemaan monia vaatteita. (Meillä on 10-15 min ajomatka synnärille)

3. Sisätossut. Muistaakseni vielä vuonna 2011 synnärillä oli jotkut muovitossut mutta 2014 ei ainakaan enään ollut. Ilmankin pärjäsi, sukkasillaan hiihtelin osastolla mutta kun kaapista tupsahti vastaan viime toukokuiselta Turkin reissulta mukaan napatut vielä paketissa olevat hotellin tossut, päätin heittää ne kassiin. Ne voi sitten heittää roskiin kotiinlähtiessä, vähä etelänloman luksusta kato ;D

4. Kameralaukku. Tää on toilettilaukun jälkeen tärkein ja tilaa vievin juttu mitä mun kassista löytyy. Kameralaukussa on: kamera, laturi, mini- tripodi, linssinpuhdistus liina, kännykän laturi ja nappikuulokkeet kännykkään. Nämä on sielä siis aina, näytti sielä olevan vielä pampula, pieni vihko ja kynäkin :D

5. Neuvolakortti. Tää olis vissiin se oikeesti tärkein..

6. Evästä. Mulla ei ollut ekalla kerralla mitään evästä. Pieni trauma jäi siitä kun n.23.00 illalla käveltiin sairaalan käytävillä ja koitettiin saada supistuksia voimistumaan. Mun teki hulluna mieli kokista ja olihan siinä limsa-automaatti mutta se toimi vaan kolikoilla! Meillä ei tietenkään ollut kolikoita, miksei se voinut toimia kännykällä!? Tokalla kerralla mulla sitten olikin limsaa ja kuplavettä. Nälkää ei ole koskaan tarvinnut nähdä vaan ruokaa on tarjoiltu todellakin riittävästi. Aiemmilla kerroilla osastolla on saanut käydä itse hakemassa välipalaakin, nyt en tiedä onko käytäntö muuttunut, pitänee ottaa selvää.. Ainakin kuplavettä lähtee tälläkin kerralla mukaan. Voi olla että pakkaan myös muutaman appelsiinin ja kuorittuja maapähkinöitä, ne on ollut mun himo nyt viime aikoina.

Näillä mennään. Entäs vauva?

Vauvalle sairaalaan:

Vauvalle en pakkaa omaan kassiini mitään. Hän saa kaiken tarvittavan sairaalan puolesta. Kotiutumis vaatteet olen katsonut valmiiksi ja Ami saa tuoda ne sitten kun sen aika on. Vauvalle on pakattuna:

Body, housut, sukat, trikoo-tumput, villasukat, ohut villahaalari, paksumpi pipo, oma "rätti" sekä toppapussi kaukaloon. Säätä on vaikea ennustaa mutta luulisin että tällä setillä pärjää lämpöisessä autossa muutamasta pakkas asteesta muutamaan lämpöasteeseen. Toppapussin voi vetää ihan suppuun tai vähän raottaa tilanteen mukaan. Rätin voi laittaa kaukalon päälle ulkona liikkumisen ajaksi jos ilma tuntuu raa´alta. Jos pakkasta sattuisi olemaan reippaammin, voi villahaalarin vaihtaa paksumpaan teddy-haalariin.

Pojat ovat saaneet myös ostaa siskolle pienet lahjat jotka tuovat sitten sairaalaan kun tulevat katsomaan. Aikoinaan Aku osti Iivolle unipupun ja nyt Iivo sai ostaa vauvalle unipupun. Tai tämä on kyllä joku ihana siivekäs yksisarvinen mutta kuitenkin. Iivo olisi mielellään ostanut vauvalle samanlaisen kuin hänellä itsellään on mutta tämä oli sitten toiseksi paras. Aku taas sai valita siskolle tutin ja tuttinauhan :)

Jaa a. Ehkä siinä on kaikki ajateltuna? Jos ei, niin aina Ami voi kipaista hakemaan :)

Mitä teidän synnytyskasseista on löytynyt/tulee löytymään? Mikä on ollut ehdottomasti tärkeintä ja mikä turhaa?

♥ Nora

Ajatuksia tulevasta synnytyksestä

Ajattelin vähän koota ajatuksiani synnytyksestä näin raskauden puolivälissä. Minulla on takana kaksi erilaista mutta kuitenkin säännöllistä hyvin sujunutta alatiesynnytystä, mutta kyllähän se silti pyörii mielessä silloin tällöin.

Nuorempana, silloin kun lapset ei olleet vielä ajankohtaisiakaan, kammosin ajatusta synnytyksestä. Kipua ja niitä epämiellyttäviä sivuseikkoja mitä siihen liittyy. Sitten kun ajatus omasta lapsesta kypsyi, kypsyi samalla myös ajatusmaailmani niin ettei ajatus synnyttämisestä ollut enään lainkaan ikävä.

Aku 4 päivän ikäisenä ♥

En pelännyt lainkaan ensimmäistä synnytystä, ilmassa oli vain kutkuttavaa jännitystä ja odotusta. Ei minulla kuitenkaan mikään super-nainen olo ollut, päätin etukäteen että käytän kaikki tarvittavat kivunlievitykset ja sainkin epiduraalin hyvissä ajoin ja se toimi loistavasti, kerkesi haihtua hyvin ennen ponnistusta joten tunsin hyvin koska ponnistaa. Kätilö oli aivan helmi ♥ Jokainen joka on ollut hänen kanssaan tekemisissä on vain kehunut häntä, semmoisia pitäisi olla enemmän. Sain vielä pudendaali puudutteen ponnistamiseen mikä toimi myös hyvin, ei vienyt tuntoa muuta kuin jy nou mistä..

Iivo juuri syntyneenä ♥

Lähdinkin luottavaisin mielin toiseen synnytykseen, vähän niin kuin soitellen sotaan näin jälkikäteen ajateltuna. Ajattelin että kaikki menee samaa rataa, nopeaa ja kivuttomasti. Avautumisvaihe oli kuitenkin melkein puolet pidempi kuin ensimmäisessä synnytyksessä ja supistukset todella rajuja jo varhaisessa vaiheessa. Se oli todella uuvuttavaa ja siihen lisäksi tympeä töksäyttelevä kätilö, onneksi siinä vaiheessa kun huumori alkoi loppua, vaihtui sopivasti vuoro ja olinkin todella iloinen tästä kätilöstä joka hoiti sitten mun kanssa homman loppuun. Olin koko ajan sanonut ja pitänyt itsestään selvänä että saan taas sen pudendaalin ponnistusvaiheeseen mutta kätilöni ei sitten osannutkaan sitä laittaa ja sillä välin kun hän etsi toista joka osaisi, homma eteni niin ettei ollutkaan enään aikaa. Ei se nyt niiiin kamalaa ollut ponnistaa ilman puudutetta mutta verrattuna ensimmäiseen, olihan se eri juttu.

Mitä nyt sitten odotan/toivon kolmannesta synnytyksestä?

• Toivon että saan synnyttää alateitse. Nythän istukka on edessä ja alhaalla joten on pieni mahdollisuus että se kasvaa kohdunsuulle ja estää alatiesynnytyksen, mutta siis todella pieni mahdollisuus ja sitä seurataan. Olen myös miettinyt että mitä jos vauva olisi vaikka perätilassa, haluaisinko synnyttää perätilassa olevan vauvan? Luulen että haluaisin jos kätilö/lääkäri olisi sitä mieltä että kannattaa.

• Toivoisin että synnytys käynnistyisi supistuksilla. Aku käynnistettiin ja Iivon kanssa taas synnytys alkoi vesien menolla. Olisi kiva seurailla supistuksia ja laskea että koska mennään :)

• Kivunlievityksiä olen miettinyt jonkun verran ja kyllä mä vaan tykkään siitä epiduraalista :D Toisessa synnytyksessä kätilö suostutteli mut kokeilemaan paraservikaalipuudutusta mutta se ei vaikuttanut ollenkaan ja siinä vaiheessa oli tuskaa sitten odotella toimiiko se ja sitten todeta että ei ja odottaa sen jälkeen anestesialääkäriä laittamaan sen taivaallisen epiduraalin. Kuukausien selkä- ja liitoskivut, supistukset, kaikki sen pari tuntia poissa. En voinut edes nukkua kun halusin vaan nauttia siitä olosta. Toisaalta toisesta kerrasta se pistos kohta oli melko kipeä. Nyt aion hokea ja muistuttaa vaikka 10min välein että mä sitten haluan sen pudendaalin. Se on nyt mun must juttu. Oli paljon rennompi olo ponnistaa ja se vaikutti sitten myös joku aika jälkeenpäin mikä oli ihan kiva myös..

• Meidän sairaalassa olikin jo Iivon syntyessä käytäntönä että napanuoraa ei leikata heti vaan annetaan sen pumpata vielä olikohan 3min(?) ennen kuin leikataan, se on tietysti hyvä. Meillä on myös hyvin imetys ystävällinen sairaala ja vauvan saa heti rinnalle, olen molemmilla kerroilla saanut imettää pitkään ja rauhassa ennen kuin on punnittu ja olen mennyt itse suihkuun. Vauvoja ei myöskään pueta vaan pääsevät vaippasillaan äidin paidan sisällä osastolle, se oli mun mielestä aika ihanaa ♥

• Osasto aikaa olen myös miettinyt. Olen ihan viihtynyt osastolla koska sielä ei ole sattunut olemaan kovin täyttä ja olen saanut rauhassa imettää, levätä ja syödä, mä tykkään sairaalan ruuista :D Kiva aina odottaa että mitäs seuraavaksi tulee.. Olen molemmilla kerroilla ollut sairaalassa kaksi vuorokautta. Iivon kanssa vesien menosta meni niin kauan että piti odottaa nouseeko tulehdusarvot. Vähän olen ajatellut varhaista kotiutumista, josta sainkin esitteitä ultrassa. Naureskeltiin Amin kanssa että olisi pitänyt kysyä "onko teillä esitteitä myöhäisestä kotiutumisesta" :D sillä ollaan ajateltu myös josko olisin taas sen kaksi päivää että saisi levätä ja rauhassa aloittaa imetystaivalta. Kotona on nimittäin välillä aikamoinen hulina :D Mutta itseni tuntien mulla on varmaan kiire kotiin kuten aiemminkin eli katsotaan sitä sitten.

• Tietysti toivon että kaikki menee hyvin, vauvalla ja mulla. Aion ehdottomasti tehdä kaikkeni että imetys onnistuu, se on mulle tärkeää ja onneksi se onkin sujunut hyvin aiemmilla kerroilla.

Iivo haukottelee isoveljen sylissä sairaalan osastolla ♥

Tälläisiä ajatuksia tässä vaiheessa. Mitäänhän ei voi etukäteen ennustaa ja nämä on vaan toivomuksia, sen mukaan mennään mitä tapahtuu.  Go with the flow, tai niin kuin mun motto kuuluu "kaikki lutviutuu" (jep, mulla on motto).

♥ Nora

Vuosi sitten..

No se oli jännä päivä. Se oli Iivon laskettu päivä. Kirjoitinkin jo yhteenvedon Akun odotus ajasta ja syntymästä jonka voit lukea täältä. No tässä Iivon tarina..

Alku odotus oli aika samaa kaavaa kuin ensimmäisessä raskaudessa. Huono olo ja väsy, ainut että nyt oli Aku vaatimassa jatkuvan huomion. Toisaalta taas oli helpompaa koska tein vain 50% työaikaa. Vanha tuttu iskias hiipi seuraani taas heti alusta alkaen mutta nyt aloitin ne viimeksi loppuraskauden pelastaneet venyttelyt jo heti alkuun. Kesken työpäivänkin sanoin työkavereille vaan (sopivan rauhallisen hetken aikana) että sori mä meen nyt tohon lattialle venyttelemään  :D  

Alkuun taas maistui kaikki "roskaruoka". Mä otin tavaksi syödä kerran viikossa erään tietyn paikan rullakebabin, ristin sen mun elämän eliksiiriksi  ;)  Heti oli aina jotenkin parempi olo. Onneksi se huono olokin siitä sitten loppui. 

Mun oli vaikea kuvitella että saataisiin toinen poika, kun meillä oli jo. Miten se "uusi" voisi olla erilainen kuin Aku? Siksi mulla olikin sellainen tunne että tulisi tyttö. En kuitenkaan ollut suinkaan pettynyt kun rakenne ultrassa näkyi selkeästi poika, olin aivan innoissani! Mun pojat ♥ Iivon odotus meni huomattavasti nopeammin kuin Akun. Olin myös fyysisesti paljon paremmassa kunnossa. Varmaan osasyy oli että osasin ennakoida ja helpottaa iskias vaivojani ja varmasti myös se auttoi että en tehnyt koko päiväisesti töitä. Tietysti kotona oli puuhaa, Akun kanssa tehtiin kaikkea ja ulkoiltiin mutta omaan tahtiin eikä Akua tarvinnut kummemmin nostella enää.

Yritin kaikkeni että pystyisin liikkumaan mahdollisimman paljon loppuun asti. Mutta eipä siinä tietyssä pisteessä enää sisu auta. Iivoa odottaessa mulla oli järkyttävät liitoskivut, jossain vaiheessa kävellessä tuntui että voisiko jalat lähteä jotenkin paikoiltaan.. Hammasta purren tein kävelylenkin joka päivä, matka vaan lyheni viikko viikkolta. Olikohan viikkoja jotain yli 30 kun oli väkisin kävellyt siskon luo ja takaisin(noin tunnin matka) Aku kärryissä ja sitten tehtiin vielä innoissaan illalla kevään eka pyörälenkki. Kun iski ihan hirvee uupumus. Päätin alkaa kuuntelemaan omaa kehoa. Kaikki ei vaan oo "superodottajia" vaikka kuinka haluais. Jatkoin silti kyllä loppuun asti pieniä kävelylenkkejä ja vähän olon mukaan, puuuhailin enemmän jos pystyin.

Tällä kertaa osasin välttää närästyksen lähes kokonaan. Niinkin yksinkertaista että en juonut edes sitä yhtä kuppia kahvia..."ei mua kahvi närästä" jep jep. Laskettuna päivänä olin vähän harmissani kun mitään ei ollut vieläkään tapahtunut. Ennakoivia supistuksia oli ollut jo viikkoja ja useana päivänä vähän kipeämpiäkin. Laitoin siinä illan suussa vielä kasvihuonetta ja salaattipenkkiä kuntoon. Joku vaisto kyllä sanoi että pian. Käytiin ihanan rentouttavassa saunassa ja Ami ja Aku lähti vielä käymään jossain autolla. Kun heipat oli sanottu, tunsin "poks" vatsan sivulla ja niinhän ne vedet meni! Siistii, mä olinkin aina halunnut sanoa että "mun vedet meni". 

Amin sisko tuli vahtimaan Akua kun ensin oli laitettu Aku nukkumaan. No päästiin synnärille. Ei ollut vielä alkanut kunnon supistukset, joten lähdettiin vielä kotiin. Käytiin kyllä ensin kävelemässä pitkin poikin kaupunkia ja siinä alkoikin tulla jo napakampia supistuksia mutta niin harvakseen että kotiin vaan. Kolmen maissa yöllä alkoi muuttua vähän säännöllisemmiksi, mutta silti välillä oli vartinkin paussi. Hengailin yön suihkussa ja kun muut lopulta heräsivät sanoin että aamupalat naamaan ja menoksi. Vietiin Aku Amin siskon luo jolla oli onneksi vapaapäivä ja käytiin vielä jäätelöllä ennenkuin mentiin sairaalaan takaisin. Supistukset oli ihan outoja. Paljon kovempia kuin edellisessä synnytyksessä joka oli käynnistetty. Ne saattoi kestää kolmekin minuuttia kerrallaan mutta tulla vartin välein. Lopulta päästiin kuitenki saliin asti. En ollut nukkunut yhtään ja aloin olla väsynyt rajuihin supistuksiin. Tässä vaiheessa mä olin jo aika kypsä kätilöön joka oli todella nuiva. Aivan kuin se ei olisi uskonut että ne supistukset oli niin kovia, en tiedä olisko mun pitänyt olla jotenkin hirveen dramaattinen. Rauhallinen ulkokuori ehkä hämäs sitä, en tiedä. Mutta siinä vaiheessa kun laitettiin epiduraalia jonka se lopulta suostui "tilaamaan" (en ees jaksa selittää) se tiuski mulle kun siirsin verenpainemittaria jonka se oli asentanut mun kyynärtaipeeseen. Ja kun lääkäri oli myöhässä ja mä hytisin kylmissäni selkä pestynä, se huokaili kun se nyt joutuu peseen sen selän uudestaan ku mulla on kylmä ja pitää laittaa peittoa.. Sitten se tiuski kun mä en päässyt liikkumaa (iskias) siinä typerällä pienellä sängyllä tarpeeksi nopeasti. Näitähän riittäis.. Luojalle kiitos kesken tään epiduraali hässäkän vaihtui vuoro ja tilalle tuli aivan ihanan empaattinen (ehkä vähän liiankin) kätilö. 

Epiduraalin autuus, hetken ilman kuukausien iskias ja liitoskipuja... No eihän siinä kauaa keritty nautiskella, Ami kerkes just ja just paikalle kun oli käynyt pikaseen syömässä. Kätilö oli käymässä jossain niin soittelin kelloa ja sanoin "tää tulee nyt". Ja niinhän se tulikin. Pikkuinen Iivo 3600g ja 51cm

Synnytyksen kesto 13h 50min ponnistusvaihe 5min. 22h 30min vesien menosta.

Itse synnytyksestä jäi hyvä mieli. Olosuhteisiin nähden sain hyvin pidettyä itseni positiivisella mielellä loppuun asti. Huumori mielellä mentiin tälläkin kertaa vaikka kerran pitikin sanoa Amille että ei nyt  :D   Mutta se "hirviö-kätilö". Mä en oo erityisen herkkä tai "vaativa" enkä valita turhasta. Kestän kipua ja ymmärrän että se kuuluu synnytykseen. Tämän kätilön suhtautuminen muhun oli mun mielestä tosi omituista. Onneksi ei ollut ensimmäinen synnytys ja onneksi kätilö vaihtui ennen h-hetkeä..

Veljekset näkee ekaa kertaa ♥

p.s Osastolla meillä oli sama ihana lastenhoitaja kuin Akun aikaan ja hän muistikin mut  :) 

Neljä vuotta sitten..

Neljä vuotta sitten tähän aikaan olo alkoi olla aika kypsä, henkisesti ja fyysisesti. Oltiin vain muutaman päivän päässä Aku-vauvan syntymästä. Koska en kirjoittanut blogia vielä raskaus aikoina ajattelin kirjoittaa eräänlaiset "yhteenvedot" odotuksista kun molempien poikien syntymäpäivät lähestyy.

Akun odotus aika oli fyysisesti rankka. Huono olo alkoi välittömästi. Mulla oli laukussa ja autossa paussi välipalakeksejä ja vesipullo, syöminen helpotti vähän oloa. Ja mähän söin! Oikeen mussuttelin menemään. Ekassa neuvolassa olikin jo paino noussut useamman kilon ja se vähän herätti mua. 

Viikolla 12 oli niskapoimu ultra. Oli tosi jännittävää nähdä Aku ekaa kertaa. Ultran jälkeen annoin mun hosu-äitille luvan ostaa ekat vauvan vaatteet, jotka olikin sitten kotiinlähtö vaatteet. Oli vaikeaa olla ostelematta kaikkea ihanaa vauvalle vaikka olin päättänyt että vasta rakenne ultran jälkeen.

Rakenne ultraa odotettiinkin kuin kuuta nousevaa. Viimeinen varmistus että kaikki on kunnossa ja uskaltaa vihdoin täysin avoimesti odottaa. Tietysti odotin myös varmistusta mun poika fiiliksille. 

Kun alun huono olo väistyi joskus viikolla 14, ei hätää mulla oli jo viikolla 9 alkaneet iskias kivut vaivoinani. Iskias verotti kyllä henkistäkin puolta, tuntui niin turhalta kun ei pystynyt edes imuroimaan tai kunnolla kävelemään välillä. Jotenkin mä sinnittelin töissä muistaakseni jonneekkin viikolle 22, sitten pidin kaikki lomat pois ja loppuaika meni sairaslomalla. 

Mulla oli siinä raskauden keskivaiheilla paljon vihlovia vatsakipuja. Neuvolassa ehdottelivat että ne olisi supistuksia mutta itse en ollut samaa mieltä. Sanoisin näin jälkeenpäin (viisaampana)että ne oli kohdun kasvukipuja. Oli nimittäin välillä pelottavan kipeitä, aina kun lähti kävelemään piti kohta pysähtyä ja kumartua. Vähän kuin suonenveto, ei vaan voinut jatkaa. Lienee sanomattakin selvää että liikunta oli aika vähäistä... Kävelin kyllä joka päivä vähän mutta tosiaan vähän. Lähikauppaan, neuvolaan, Touhon kanssa siinä kotinurkilla. Kun jäin sairaslomalle sain fysioterapeutilta joitain venyttely ohjeita joita sitten kotona vähän joka välissä yritin tehdä. Sairasloma ja päivittäiset venyttelyt auttoi sen verran että loppuraskaus oli iskiaksen suhteen hieman helpompi. Kävin myös 2-3 kertaa viikossa vesijumpassa. Kiitos äitille joka kävi mun kanssa, yksin olis voinu jäädä väliin..

Nooo, mullahan oli sitä aikaa. Kaikki olikin todella ajoissa valmiina pikku-Akulle ja mä jopa kudoin Akulle peiton (on ollut kovassa käytössä Iivollakin). Loppu viikoilla alkoi verenpaineet hissukseen nousta ja mulla oli kaikin puolin tosi epämukava olo. Nestettä kertyi niin että ranteista ja sormista katosi voimat, tavarat vaan tipahteli käsistä. Sitä närästystä! Ja tuntui ettei henki kulje ollenkaan. Onneksi sitä oli kuitenkin niin innoissaan tulevasta että ei ne vaivat olleet päällimmäisenä mielessä (koko ajan). Loppua kohden mulla tuli kans joku ihme energia buusti, jaksoin kävellä paljon pidempiä lenkkejä ja olin muutenkin virkeämpi. Tää kuva on muutama päivä ennen synnytystä, mun mahasta onkin vaan kaks kuvaa..onhan se  :)

Päivä yli lasketun ajan oli neuvola käynti ja silloin verenpaine olikin jo pilvissä, alkava raskausmyrkytys. Ei muuta kun käynnistykseen! Oli vähän semmonen aapuvaa fiilis kun lähdin neuvolasta kotiin hakemaan jotain tavaroita ja odottelemaan Amia että yhdessä lähdetään synnärille..

Siinä käynnistellessä menikin koko päivä. Kävin välissä ulkona kävelemässä, käytiin jopa parkkihallissa rappusia kiipimässä.. Illalla ysin maissa kätilö sanoi että nyt jos ei pian tapahdu jotain niin antavat unilääkkeen ja aamulla jatketaan. Siinä vaiheessa mä ajattelin että nyt kyllä! Ja lähdettiin vielä ravaamaan sairaalan käytäviä. Sitten alkoikin jo jotain tapahtua ja saatiin siirtyä saliin.

Kätilö oli aivan super ihana ja koko ajan askelen edellä. Missään vaiheessa ei tullut epätietoinen tai ärsyyntynyt olo. Vaikka synnytys oli käynnistetty en kokenut supistuksia mitenkään hirveän kamaliksi, kun kätilö ehdotti epiduraalia mä oli vähä että no tarviiko sitä ny...Mutta hyvä kun laitettiin koska siinä odotellessa supistukset alkoi tulla kovemmiksi, täydellinen ajoitus! Epiduraalia laitettiin vielä toinenkin annos ja kun sen vaikutus alkoi hälvetä mä jotenkin aavistin että enää kolmatta annosta en saa pummittua. Ja näin oli, kun kätilö sanoi että: sitte kun siltä tuntuu niin aletaan ponnistamaan. Mä olin vähä että ai munko se pitäis tietää  :D  Päätin koittaa vielä kepillä jäätä ja kysyin olisko mitään puudutusta mitä vielä vois antaa ja tämä ihana nainen sanoi että joo tottakai, pudendaali puudutus, pistetäänkin heti.

Synnytyksen kesto oli 7h 31 min ja ponnistusvaihe oli 12min. Tuntui kyllä vielä lyhyemmältä ajalta. Heitettiin Amin kanssa jotain huonoa läppääkin siinä ponnistusten välissä.. Pikku- Aku 4065g ja 52cm, pikku pulloposki ♥

Mä olin kuvitellut että mä olisin ärtynyt, kiukkuinen ja jopa voisin huutaa synnytyksen aikana mutta kaikki olikin aivan erilaista kun olin ajatellut. Suurin kiitos menee tälle ihanalle kätilölle joka oli kyllä kunniaksi ammattikunnalleen. Suhtautui muhun kunnioittavasti ja empaattisesti mutta ei liian. Mulla pysyi hyvä mieli koko ajan eikä epätoivon hetkiä tullut. Kokemuksesta jäi päällimäisenä positiivinen mieli ja olinkin ihan ylikierroksilla pari ekaa päivää.

Onneksi näin päin että tämä oli ensimmäinen synnytys. Iivon syntymä ei nimittäin ollut aivan yhtä läpihuutojuttu. Mutta siitä lisää toisella kertaa.

Saattaa olla vähän sekava sepustus, siitä on kuitenkin aikaa  :)