Viime viikonloppuna käytiin syömässä Vaasan uudistuneessa Amarillossa. Päästiin aika pian pöytään, hyvä syrjäinen paikka meidän laumalle ;D Sitten mä huomasin sen, mun puhelin oli jäänyt autoon. Amin kännykässä oli akku lopussa. Ou nou.. mikä alkeellinen virhe! Mulkoiltiin hetki toisiamme, kumman syy tää nyt ois niinku enemmän? Ei siinä sitten kuitenkaan auttanut kuin vetää syvään henkeä ja kehitellä varasuunnitelma.
Onneksi Amarillossa saa ne sipsit heti alkuun, siinä kuluu aika mukavasti. Tutkittiin myös ruokalistaa ja lastenlistan kivoja kuvia oikein antaumuksella. Vaikka ruoan tulossa hieman kesti, kaikki meni suhteellisen hyvin. Loppujen lopuksi ei tästä viihdykkeettömyydestä koitunut juuri mitään harmia. Iivo istui koko ajan omalla tuolillaan, vaikka se vähän levotonta meinasi ollakin. Hän ei kiukutellut, hän jopa hallitsi äänenkäyttönsä aikasta hienosti.
Taas ollaan saavutettu yksi etappi. Meidän pieni ärripurri kasvaa koko ajan ja äitinä oon tosi ylpeä hänen kehityksestään koska tiedän todellakin ettei matka ole ollut helppo. Oltaisi voitu luovuttaa monta kertaa ja jättää monta juttua tekemättä koska olisi päästy helpommalla. Mutta samalla oltaisiin monta elämystä köyhempiä. Hän on ollut vahvatahtoinen vauva, vahvatahtoinen taapero ja nyt vahvatahtoinen leikki-ikäinen ja toivon että pysyy vahvatahtoisena omana itsenään läpi lapsuuden ja nuoruuden. Meidän tehtävä vanhempina on antaa eväät pärjätä ja käsitellä niitä vahvoja tunteita. Usein kuulee sanottavan että aikuisena nämä luonteenpiirteet joita lapsilla usein pidetään "vaikeina", muuttuu vahvuuksiksi. Itse uskon niin, mutta kyllä kuulkaas on ollut (ja tulee olemaan) hommaa pysyä perässä #suomennopeiniivo
♥ Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista ♥