Annatko lapsesi nimitellä toisia

Välillä mietin miten nykypäivän lasten kasvatus eroaa entisaikojen kasvatuksesta. Monet vanhemmat ihmiset sanoo ettei lapsia ennen kasvatettu vaan ne kasvoi ja hyviä tuli ja tämä "kasvatus" on vaan nykyaikaista hömppää. Mä en usko siihen. Kasvatus on vaan ollut hirveän erilaista, ja elämä yleensä. Kyllähän esimerkiksi käytöstapoja on opetettu ja toisten huomioimista jne. myöskin kotitöiden opettelu on osa kasvatusta. Sitten on tietysti vapaan kasvatuksen sukupolvi, joillekkin toimii, kaikille ei. Sanoisin että lapsia pitää kasvattaa, heidän itsensä ja muiden takia.

Yksi huomattava ero verrattuna omaan lapsuuteen on nimittely. Siihen aikaan lastenohjelmissakin haukuttiin toisia idiooteiksi ja tyhmiksi. Jossain vaiheessa kouluaikaa varsinkin pojat haukkui kaikkia homoiksi ja huoriksi, ai kauhee. Vieläkö noita viljellään?

Sanoisin että tämän päivän lapsille näin yleensä ottaen (toivon mukaan) opetetaan että toisia ei nimitellä. Siksi aina hätkähdän kun huomaan ettei vanhempi puutu rumaan kielenkäyttöön, varsinkin kun se kohdistuu toiseen lapseen. Aivan varmasti jokaisen kulta-pallerot, minunkin, on sanoneet rumia sanoja mutta siihen pitäisi aina myös puuttua ihan kuten muuhunkin huonoon käytökseen. Tiedän kyllä senkin että joskus kun taistelu uhmiksen kanssa on alkanut heti aamusta, puolen päivän aikaan ei millään jaksaisi puuttua joka nasahdukseen . Tiedän että on myös tilanteita joissa kannattaa seurata selviäisikö lapset itsenäisesti mutta siinä vaiheessa kun tahallisesti satutetaan tai toinen on "kakkapää, pissa-aivo, tyhmä tai idiootti", pitää puuttua. Aina ei toki kaikkea kerkeä nähdäkään, mutta joskus ei ole siitä kiinni.

No onko se nyt niin vakavaa, ei haukku haavaa tee? Niin, ei fyysistä haavaa. Ei välttämättä myöskään henkistä haavaa sille 3 vuotiaalle mutta kun et puutu annat hyväksyntäsi tälle käytökselle. Lapsi huomaa että jaa, kun ei tuo sano mitään niin näin saa sitten tehdä. Lapsi kokee voivansa puhua muille miten sattuu ja ajan kanssa tästä saattaa tulla ongelma ja niitä henkisiä haavoja.

Mä uskon siihen että lapsesta tulee sitä mitä hänen sanotaan olevan, näin kärjistetysti. Meillä ei koskaan sanota sanaa tyhmä ilman että siihen puututaan. Meillä aikuiset ei sano lapsen olevan jotain negatiivista kuten "olet tuhma/vaikea/ärsyttävä/..." Me sanotaan esimerkiksi "tuo oli rumasti tehty", joskus jopa "tuhmasti tehty" mutta lapsi ei ole tuhma.

Vähän muakin jupisutti kun muumit mentiin puhumaan uudelleen, mutta toisaalta. Kun vanhoja muumeja kuuntelee niin ei se kielenkäyttö vaan ole tätä päivää. Yritä nyt sanoa että ei saa haukkua kun lempihahmo haukkuu kaikki pystyyn joka jaksossa, ihana Pikku-Myy ♥

Lue myös aihetta liippaava vanhempi teksti Hiljainen hyväksyntä kiusaamiselle sekä Vastuu kasvatuksesta

Postauksen kuvat on meidän perheen retkeltä viime syksynä Öjenin luontopolulla.

♥ Nora

Kiperiä kysymyksiä

Kuinka moni on lapsena pelännyt kuolemaa? Itse ainakin muistan ala-aste ikäisenä valvoneeni monen monituista yötä miettien kuolemaa, taivasta ja avaruutta. Ne on niin käsittämättömiä juttuja että liika ajattelu ahdistaa vielä aikuisenakin. Lopulta keksinkin keinon saada itselleni mielen rauhan. Ajatukseni on että kaikki suuret asiat kuten esimerkiksi syntymä, kuolema, vakavat sairastumiset ja onnettomuudet elämässä on "tähtiin kirjoitettu". En siis käytä enää yön hiljaisia tunteja näiden asioiden vatvomiseen vaan ne menee omalla painollaan. Tämä ei tarkoita että nostaisin kädet pystyyn vaikkapa lasten kasvatuksen suhteen, "niistä tulee sellaisia kuin tulee" vaan yritän valinnoillani vaikuttaa elämään ja tulevaisuuteen, valinnoissanikin luotan omaan vaistooni, mikä tuntuu oikealta.

Me käydään lasten kanssa seurakunnan Tenavatuokiossa kerran viikossa, lauletaan joskus kotona virsiä (koska mä tykkään) ja käydään kirkossa kun on tarpeen. Mitenkään kovin uskonnollisiksi meitä ei voisi kuvailla mutta kuulutaan kirkkoon ja annan lasteni uskoa jumalaan jos he niin tahtovat. Varsinkin Akua kiinnostaa raamatun tarinat ja niistä jutellaankin usein. Jos joku asia tuntuu ihan käsittämättömältä, että kuinka tämä on voinut tapahtua, sanon suoraan että en tiedä. Ei kukaan voi varmasti tietää koska nämä asiat on tapahtunut niin kauan sitten. Olen kertonut että juuri siitä uskossa on kyse, että uskoo vaikka ei voi tietää. Mulla oli lapsena kova tarve uskoa ja rukoilinkin iltaisin aika pitkään, ehkä se helpotti näiden suurten kysymysten pyöriessä päässä.

No sitten eräänä iltana Aku (5v) tuli selvästi ahdistuneena sängystään, että ei saa unta kun pelkää kuolemaa. Että mitä jos hän herää yhtäkkiä taivaasta ja haluaakin vain takaisin kotiin. Aika pelottava ajatus, että heräisi jossain mystisessä paikassa ilman perhettään.

Ensiksi selvitin että minkälaiseksi paikaksi hän ajattelee taivaan ja kuoleman jälkeisen elämän. Sen jälkeen kerroin miten itse ajattelen taivaan ja että totuutta me ei voida tietää, mutta näin äiti ajattelee ja olen ajatellut lapsesta saakka. Kerroin myös että olen itsekkin lapsena pelännyt ajatusta kuolemasta. Kerroin myös tämän "tähtiin kirjoitettu" teoriani, että ei kannata murehtia liikaa vaan nauttia kaikista elämän päivistä niin paljon kuin pystyy. Herätä iloisena, olla hyvä ystävä ja ystävällinen muille. Kerroin kyllä myös että vaikka yrittää, silti äitiäkin joskus harmittaa ja on huonoja päiviä mutta nekin kuuluu elämään.

Entäs sitten kysymys "voiko lapsetkin kuolla?". Vastaukseni oli että  kyllä lapsikin voi kuolla, mutta pehmensin sanomalla että yleensä ihmiset kuolee hyvin vanhana. Se ei tuntunut Akua pelottavan, tällä hetkellä eniten taisi huolettaa se että hän itse heräisi taivaasta ja olisi yksin.

Meillä ei olla juurikaan puhuttu kuolemasta, sillä sellaista tilannetta ei ole tullut että lapsille niin läheinen henkilö olisi kuollut että siitä olisi pitänyt puhua. Aku on kerran ollut hautajaisissa ollessaan 8kk ikäinen eli siitä hän ei muista mitään. Meidän kissa on kuollut kun Aku oli noin 2 ja puoli ja siitä kyllä puhuttiin ja ollaan puhuttu myös jälkeenpäin silloin tällöin. Periaatteessa en halua kuormittaa lapsia "turhaan" aikuisten jutuilla tai surullisilla jutuilla, koska kyllä he kerkeävät nähdä ne maailman ikävät puolet kun tilanteet tulee eteen. Mutta kun kysytään, vastaan aina. Vastaan niin rehellisesti kuin lapselle voi, ilman turhaa dramatiikkaa ja niin että lopuksi lapselle jää mahdollisimman lohduttava olo.

Minkä ikäisinä teidän lapset on kyselleet kuolemasta tai jostain muusta kiperästä aiheesta? Entäs mun vastaukset? Menikö pahasti metsään?

Siinä pienet huolettomat tallaajat haistelee kauniita kukkasia viime kesänä Koivupuistossa ♥

♥ Nora

"Iso" lapsi rattaissa

Pari päivää sitten meinas keittää. En tapaa kommentoida keskusteluita netissä juurikaan mutta törmäsin aiheeseen joka kolahti. "Iso" lapsi rattaissa. Osa ihmisistä tuntuu kuvittelevan että jos yli kolme vuotias istuu rattaissa (ihan sama kuinka paljon ja miksi) on äiti ensinnäkin kykenemätön kasvattamaan lastaan ja lapsi jälkeenjäänyt tai vähintäänkin tämä äidin edesvastuuton ihmisrääkki, eli lapsen istutus rattaissa tekee hänestä jälkeenjääneen ja ylipainoisen. Menikö tunteisiin? No v%&&# meni. Miksi?

En voi sietää ylimielisiä pätijöitä, oli aihe mikä hyvänsä. Kukaan ei voi päteä toisen ihmisen valintoihin ilman todella hyvää syytä ja mun mielestä syyksi ei riitä se että itse tekee toisin. Ihmisiä ja elämiä on niin erilaisia. Ihan kuin rattaiden käyttö tai käyttämättömyys määrittelisi jotenkin äitiä tai lasta ja heidän kykyjään tässä maailmassa/elämässä.

Lapsi oppi kävelemään x ikäisenä ja on siitä asti kävellyt aina ja kaikkialle, no mutta kiva että tämä toimii teillä ja sopii teidän arkeen.

Antakaas kun mä kerron miksi me käytämme rattaita, ja kyllä tämä on puolustelua koska en voi olla hiljaakaan. Rattaat on meille kulkuväline, siinä missä muut hyppää auton rattiin tai bussiin me lähdetään rattailla, satoi tai paistoi, hyvin harvoin lähdetään autolla vaikka se pihassa seisookin. Tapaan sanoa että olen elämäntapakävelijä. Meillä on kaikki perus jutut suhteellisen lähellä, kaksi kauppaa, avoin päiväkoti, setlementin perhekahvila ja seurakuntatalo ovat kaikki alle 2,5km päässä + useita leikkipuistoja. Näitä matkoja on Aku 3vuotiaasta asti pyöräillyt mutta pyöräkelit ei pienellä lapsella kestä ympäri vuoden, silloin on ollut kärryt käytössä. Tuplat myin pois tuossa ennen pääsiäistä koska meillä on kaksipaikkainen pyöräkärry mikä ajaa saman asian nyt kun Iivokin on jo kaksi.

Vielä viime talvena Aku (toukokuussa täytti 5) sai istua kerhomatkat aamuisin (vajaa kilometri) kärryissä ja takas tullessa hän käveli. Miksi? Koska se on helppoa ja kätevää eikä tarvitse riidellä ja hoputtaa aikaisin aamulla + me jatkoimme Iivon kanssa omiin menoihin (perhekerho/puistokerho tms.) joissa on omat alkamis aikansa. Yleensä tässä välissä tehtiin Iivon kanssa vielä pidempi kärry lenkki, aina kun mahdollista mä kierrän pikkusen pidemmän kautta koska tämä on mun liikuntaa. En käy salilla tai jumpissa koska saan hyvin hoidettua liikunnan tarpeen päivän aikana, säästää aikaa ja rahaa. Keväällä muutimme parin sadan metrin päähän Akun kerhosta ja luonnollisesti hän ei ole kerhomatkoja sen jälkeen istunut kärryissä. En edes lähde enempää avaamaan miksi juuri 2v täyttänyt Iivo istuu  rattaissa kyllä tuon 200m matkan..

Sama homma talvi aamuisin kun mennään vaikkapa 2,5km päässä olevaan perhekahvilaan. Pojat kärryyn ja menoksi. Toinen vaihtoehto olisi mennä autolla, kävellä lapsien kanssa parinkymmenen minuutin matkaa tunti ja kantaa loppumatkasta tai kävellä 60m päähän bussipysäkille ja jeesustella kuinka ei tarvittu kärryjä.

Me käydään paljon puistoissa vähän kauempanakin, esim 4-6km päästä löytyy jo vaikka kuinka paljon mahtavia isoja puistoja joihin minä polkasen pojat pyöräkärryssä 15-25min. Aku kyllä jaksaisi sinne polkea mutta jos päälle lasketaan parin tunnin aktiiviset leikit, voisi kotimatka olla aika kituusta. Tai mitä jos lähdetään ostoskeskukseen noin 7,5km päähän. Miten superäidin pitäisi sinne saada lapsensa rehattua? Kävellen? Bussilla? Autolla? Miksei rattailla tai pyöräkärryllä? Koska yli kolme vuotiaan ei missään nimessä kuulu istua sellaisessa, sehän on lähestulkoon oksettavaa. Kertokaahan, miten autossa tai bussissa istuminen eroaa rattaissa tai pyöräkärryssä istumisesta? Muuten kuin että yhdessä vaihtoehdossa saa raitista ilmaa..

Meillä kuljetaan siis arkiset menot kärryjen turvin, tavaratkin tulee hyvin mukana. Kun taas lomareissuilla ei ole enään Akulla 3 vuotiaana ollut omia rattaita vaikka paljon ollaan kävelty koska se on erilaista kuin arkinen liikkuminen. Mielenkiintoisempaa, kiireettömämpää plus on ollut toinen aikuinen mukana tarvittaessa kantamassa. Oli Aku kolme vuotiaana pätkän matkaa jopa kantoliinalla reppuselässä kun "vähän" eksyttiin" vieraassa kaupungissa :D

Lisään vielä että mulle on ihan sama miten muut kulkee, autolla, bussilla, kävellen tai vaikka kontaten, mutta miksi pitää tehdä joku numero toisten ihmisten rattaiden käytöstä? Että X ikäinen lapsi ei VOI istua rattaissa. Miksi? Tämä sopii meille, eikä kukaan voi kyllä väittää että poikien fysiikka olisi jotenkin kärsinyt tästä "toiminnasta". Liikutaan paljon niinkin että pojat pyöräilee (Iivo ei tosin yllä polkimiin mutta se ei häntä haittaa) ja käydään potkimassa palloa, hypitään trampalla, harrastetaan jne. Nyt kun Aku on oppinut kunnolla menemään ilman apurenkaita jaksaa hänkin pidemmälle kuin apurenkaiden kanssa, minä Iivoa kärryissä työnnellen ja Aku fiukella tunnin matka menee ihan kivuttomasti eikä tylsistykään jos välillä pysähdytään leikkimään ja vaikka keräämään kukkia :)  En usko että Aku enään paljoa tulee kärryissä istumaan muutenkuin selkeästi pidemmillä matkoilla mihin liittyy muutakin rasitusta kuin matkat. Pointti on se ettei se kuulu kellekkään muulle, piste.

p.s. Ei tartte istua polvet suussa jos homaa kunnon menopelit.

No mut  hei, hyvää viikonlopun jatkoa ♥