Ihanaa olla yksin

Perus luonteeltani olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Jos joku vaan on juttu tuulella, musta saa kyllä kaverin niin säiden päivittelyyn kuin syvällisempiinkin pohdintoihin. Joskus kuitenkin tuntuu että aivoissa on "over load" ja pitää saada olla rauhassa, yksin.

Ennen lapsia vietin aika usein aikaa yksin, omasta halusta. Saatoin olla useita päiviä mökillä itsekseni lueskellen, puuhastellen, saunoen, kesällä uiden jne. ilman telkkaria, läppäriä tai edes älypuhelinta (koska mullahan on sellainen ollut vasta 1,5v..). Oli ihanaa lukea aamu viiteen ja nukkua aamulla pitkään, sitä on ikävä. Mä viihdyn yksin. Nooh, eiköhän elämässä vielä tule sekin hetki kun aikaa on ehkä enemmän kuin haluaisi.

Nykyään en luonnollisesti ole kovin usein itsekseni, siis ainakaan samalla tavalla kuin ennen, mutta kyllä mä päivittäin luon puitteet sille että saan olla omissa ajatuksissa hetkisen. Nyt raskaus aikana oon huomannut että olisi enemmänkin tarvetta olla yksin ja oon saanut siihen muutaman mahdollisuuden. Ami on mm. vienyt muutaman kerran poikia jopa koko viikonlopuksi mökille ja pojat on myös olleet pari kertaa mummin ja paapan luona yökylässä niin että Ami on ollut sitten omissa menoissa ja minä olen saanut ihan vaan olla, omissa ajatuksissa ja puuhissa. Okei, osaksi mulla on ollut myös työvuoroja ja siksi olen jäänyt kotiin mutta on sekin ollut omalla tavalla kivaa lähteä töihin rauhassa ja tulla kotiin rauhassa.

Nyt siis sanon sen mitä ei vissiin pitäisi sanoa: Kun mun lapset on poissa kotoa, mä en istu sohvalla ikävöimässä ja vääntelemässä käsiä että koska ne tulee kun ei ole mitään tekemistä.

Tähän väliin mainitsen että pojat ei toki ole kahta yötä kauempaa olleet minusta erossa ja silloinkin aina isänsä kanssa. Jaa hetkinen, Aku on tainnut kerran olla mun äidin kanssa mökillä 2 yötä.. Joka tapauksessa, suhtautuisin varmasti erilailla jos oltaisiin erossa pidempään tai liian usein tai vastentahtoisesti (esim. sairaus yms.) tai jos vaikka kävisin pitkää päivää töissä jolloin olisin lapsista erossa päivittäin. Mutta nämä suhteellisen harvat breikit on kyllä todellakin tervetulleita.

Kun lapset on kotihoidossa, siinä ollaan todellakin kylki kyljessä yleensä aamusta iltaan. Juuri niin kuin minä itse olen sen halunnutkin menevän. Aku käy kerhossa 2 kertaa viikossa 4 tuntia kerrallaan, Iivo ei vielä ole saanut kerhopaikkaa vaikka ikänsä puolesta pääsisi jo avoimen päiväkodin kerhoon. Seurakunnan kerhoissa saattaisi olla tilaa mutta en halua viedä poikia eri päivinä kerhoihin vaan haluaisin heidät samaan ryhmään. Siispä käydään Iivon kanssa perhekerhoissa, Aku tulee tietysti mukaan silloin kun ei ole omaa kerhoa. Harvoin mulla on mitään omia menoja iltaisin, saattaa kuulostaa tylsältä mutta ei se ole. Tykkään olla perheen kesken ja yritän hoitaa kaikki "pakolliset jutut"  kuten kaupassa käynnit, oman liikkumisen (=hyötyliikuntaa mielikuvitusta käyttäen) jne. päivän aikana että illat sitten ollaan niin kuin halutaan ilman pakollisia kiireitä. Sitten kun se mahdollisuus olla yksin tulee, se tulee todella tarpeeseen ja otan siitä kaiken ilon irti.

Näin raskaus aikana en haali mitään menoja mun "omalle päivälle" kun sellainen ilmaantuu. Oon mm. kierrellyt kirppareita, saunonut pitkän kaavan mukaan, lenkkeillyt Touhon kanssa, katsonut Netflix sarjoja ja tavaksi on tullut hakea salaatti baarista lounas ja iltapalaksi Subi ja karkkia :D Sanotaan nyt vielä että ei raskaana nää mun "omat päivät" on toisinaan vähän erilaisia..

Rakastan mun arkea ja perhettä mutta mä viihdyn myös yksin. Hiljaisuudessa, omissa ajatuksissa, ilman mitään häiriötekijöitä. Ainakin aina silloin tällöin :)

Miten muut, varsinkin äidit. Osaatteko olla yksin? Onko teillä mahdollisuutta olla joskus yksin? Ja mikä tärkeintä, mitä te teette silloin?

♥ Nora

Sosiaalinen lapsi

Meidän pojat ei turhia ujostele. He ovat rohkeita, avoimia, iloisia ja luottavaisia. Jokainen ihminen on mahdollinen uusi ystävä. Äitinä nautin suuresti lapsieni itseluottamuksesta ja avoimuudesta ja usein saadaan positiivista palautetta ihan ventovierailta ihmisiltä. Itse olen ollut lapsena todella ujo, jopa pelokas ja pitkälle aikuisuuteenkin uudet ihmiset ja tilanteet on ahdistanut kovasti. Ehkä siksi iloitsen lasten sosiaalisuudesta ja rohkeudesta.

Yleensä aikuiset ilahtuvat kun lapsi tervehtii vaikkapa lenkillä tai kaupassa ja osa jää juttelemaankin. Joskus taas aikuinen selkeästi hämmentyy eikä vastaa mitään, silloin voi pientä harmittaa tai lähinnä ihmetyttää. Aku toki jo ymmärtää että kaikki ei ole yhtä puheliaita mutta pienempänä hän saattoi ottaa raskaastikkin tälläiset "takaiskut". Silloin sain yhtenään olla selittämässä että ehkä tämä ihminen ei huomannut meitä tai kuullut. Tai jos se ihminen ujosteli sanoa hei kun ei tunne meitä. Sitten Aku alkoikin aina sanoa "se ei vielä tuntenut Akua" kun joku ei moikannut takaisin. Iivo taas lisää volyymia jos joku ei huomaa :D Hei..HEI! Pieni osa ihmisistä vaikuttaa jopa paheksuvan puheliasta ja rohkeaa lasta. En tietenkään anna lasten jäädä jututtamaan ihmistä joka selkeästi kiusaantuu huomiosta mutta muuten annan heidän jutella melko vapaasti sekaantumatta sen kummemmin, tarkkailen vaan tilannetta.

Laivalla viime kesänä

Sosiaalisia nämä siis ovat. Usein ihmiset sekoittaa sosiaalisuuden ja sosiaalisen älykkyyden. Sanoisin että on nämä ikänsä tasoisesti myös ihan sosiaalisesti älykkäitäkin :D Siihen haluankin panostaa. Sen lisäksi että on hyvä rohkeasti tutustua uusiin ihmisiin ja tilanteisiin, pitäisi myös osata ottaa muut huomioon niin teoissa kuin sanoissa. Lapseltahan ei voi tietenkään vaatia enempää kuin mihin hän ikänsä puolesta pystyy.

Aku on aina ollut tässä suhteessa helpompi kuin Iivo. Aku on tosi empaattinen, ajattelevainen ja herkkäkin vaikka onkin vilkas ja energinen. En muista kuin yhden kerran Akun tönäisseen toista lasta perhekerhossa joskus 2vuotiaana. Mä olin aivan kauhuissani, että kuinka se nyt näin teki vaikka oikeasti sehän oli ihan normaalia käytöstä 2vuotiaalta. Leikit voi toki olla välillä rajuja ja tulee kahnauksia mutta ilkeyksissään hän ei pura huonoa fiilistä toiseen.

Iivo taas on, no Iivo :D Siinä jätkässä on tulta ja tappuraa. Ilkeä hänkään ei ole ja samoja luonteenpiirteitä löytyy kuin isovelistä mutta Iivo menee niin sata lasissa koko ajan, että aina ei huomaa jos vaikka törmää toiseen ja kävelee siinä hötäkässä yli.. Onneksi Iivo pyytää kyllä mielellään anteeksi ja lohduttaa kun jotain sattuu, eikä enää nykyään satu läheskään yhtä paljon kuin ennen. Pointtina siis se että Iivon kanssa ollaan saatu ja saadaan varmasti tulevaisuudessakin tehdä enemmän töitä että hän kasvaisi "sosiaalisesti älykkääksi" ja muita huomioivaksi lapseksi ja sitä myöten aikuiseksi.

Sielä ne apinat riekkuu :D Viime kesänä Muumimaailassa

Kovasti olen myös miettinyt että kun lapset alkaa kulkea yksin esimerkiksi kavereiden luona omaa katua pidemmällä, pitää vähän jutella siitäkin että kenelle tahansa ei saa jäädä juttelemaan. Ollaan itse asiassa jo juteltu Akun kanssa. En kuitenkaan halua pelotella ihmisillä tai viedä heiltä tätä luonteen ominaisuutta mitä kuitenkin pidän vahvuutena.

Aika usein kuulee sanottavan että "ei niitä lapsia ennenkään kasvatettu ja ihan hyviä niistä tuli", viitaten erilaisiin kasvatus trendeihin. Itse en sano noudattavani mitään tiettyä kasvatusmallia tai ajatusta. Aion vaan tehdä parhaani että meidän lapsilla olisi onnellinen, turvallinen ja pitkä lapsuus ja heistä kasvaisi rehtejä, onnellisia, itsevarmoja ja muut huomioivia aikuisia. Koska niitähän me kasvatetaan, tulevaisuuden aikuisia.

Entä teillä muilla, onko lapset ujoja tai ulospäin suuntautuneita? Mitä haasteita se tuo kasvatukseen?

♥ Nora

Huonosti syövä taapero

Oon useastikkin maininnut että meidän Iivo on ollut aina huono syömään, tai siis siitä asti kun kiinteitä aikoinaan aloitettiin. Silloin meni monta kuukautta ennen kuin saattoi sanoa Iivon oikeasti syöneen ensimmäisen kerran jotain. Painokäyrä teki mojovan notkahduksen silloin ja Iivohan oli jo muutenkin siro vauva joten sehän tiesi painokontrollia ja päänvaivaa. Ihan kamalasti asia ei mua stressannut koska imetin ja tiesin että Iivo oli virkeä, terve, iloinen ja kehittyi normaalisti. Neuvolastakaan ei hirveästi painostettu, kiitos siitä. Ainut konkreettinen neuvo jonka silloin sain oli lisätä kasviöljyä ruokaan mutta kun Iivo ei juuri syönyt ruokaa niin.. Tein ruuat itse ja tietysti yritin tehdä niistä mahdollisimman ravintorikkaita ja energiapitoisia.

Kun oltiin Iivon 2v neuvolassa tilanne oli se että hyvien ja (enimmäkseen) huonojen kausien jälkeen en pystynyt muistamaan koska Iivo olisi edes maistanut lämmintä ruokaa. Hänelle ei ole koskaan tehnyt tiukkaa jättää vaikka useampi ateria väliin jos niikseen tulee.. Silloin tartuin tarjoukseen käydä ravintoterapeutilla. Usein ihmiset suhtautuu vähän skeptisesti ravintoterapeutteihin ja mäkin kuulin useamman tuhahduksen kun asiasta kerroin eri ihmisille. En itsekkään ole ihan pihalla ravinnon suhteen mutta päätin mennä avoimin mielin, jos vaikka saisi jotain keinoja tai varmistuksia omille ajatuksille.

Tehtiin ravintoterapeutin kanssa lista siitä mistä Iivon ruokavalio pääasiassa koostui. Se näytti kutakuinkin tältä (hyvänä päivänä):

(en erittele tähän mitä on tarjottu ja jätetty syömättä, meillä syödään terveellistä kotiruokaa)

Aamupala: 

Ruisleipää/karjalanpiirakkaa, hedelmää, kurkkua ja maitoa. Näyttää vielä ihan hyvältä.

Lounas:

Kurkkua, maitoa.

Välipala:

Ruisleipää/ jugurttia, hedelmää/ rusinoita ja usein esim. auringonkukansiemeniä/pähkinöitä, maitoa.

Päivällinen:

Kurkkua, maitoa.

Iltapala:

Jugurttia jossa päällä "kuivia" kaurahiutaleita, hedelmää, maitoa.

Hän siis jätti kaikki tarjotut lämpimät ruuat väliin. Poikkeuksena hyvin hyvin harvoin tarjotut ranskalaiset tai esim. grillattu makkara..

Nakkia grillaamassa syksyllä

Yhdessä tarkisteltiin listaa ja verrattiin ruokaympyrään. Pidin siitä että ravintoterapeutti ei ollut lainkaan kapeakatseinen. Vaikka Iivon syömiset poikkesi melkoisesti perinteisestä lautasmallista, ei se kokonaisuutena ollutkaan laisinkaan paha. Suurin puute oli vähäinen proteiinin määrä mikä tietysti johtui siitä että Iivo ei syönyt lihaa/kalaa/munaa oikeastaan ollenkaan. Mutta, se proteiinin määrä mitä noin pieni lapsi tarvitsee on lopulta aika vähäinen. Toinen huoli oli riittävä hyvien rasvojen saanti sillä me käytimme leivällä Oivariinia. Ei saatu yhtään noottia kevytmaidon tai oivariinin käytöstä :) Positiivista oli se että Iivo on aina syönyt monipuolisesti hedelmiä, eikä muutkaan hänen lempparit olleet lainkaan epäterveellisiä. Itseä mietitytti se että ainut vihannes mitä Iivo söi oli kurkku mutta kuulemma monipuolinen hedelmien syönti korvasi tätä puutetta. Puhelinaika sovittiin parin kk päähän.

Mitä tekee Iivo ravintolassa kun muut syö? Kuva Turkista viime toukokuulta.

Miten tilannetta lähdettiin ratkomaan? Sain listan hyvistä vinkeistä liittyen ruokailuun nirson lapsen kanssa. Koitin etsiä listaa mutta se on todennäköisesti mennyt roskiin..

Tärkeimmät vinkit mitä me poimittiin oli:

-Lautasella kaikki ruoat erikseen, ei sikinsokin.
-Pidetään annokset pieninä niin tulee helpommin onnistumisia, lisää saa aina.
-Ei kiinnitetä huomiota syömättömyyteen, jos ei maistu voi poistua pöydästä. Ei sirkuksia, maanitteluita tai uhkailuja.
-Kun syö tai edes maistaa, kehutaan.
-Otetaan mukaan ruuanlaittoon

Mitä muutoksia tehtiin tarjottuun ruokaan? Sovittiin että proteiinin määrää pitäisi nostaa, toiveena oli tietenkin että saataisiin Iivo syömään tavallista kotiruokaa mutta kunnes se onnistuisi hyvä olisi saada lisättyä esim. palkokasveja ruokavalioon. No, se ainut vihannes oli tosiaan kurkku tuossa vaiheessa.. Onneksi oli alkukesää ja huomattiin että tuoreet sokeriherneet maistuu joten niitä mussuteltiin mm. välipalalla. Hyvien rasvojen määrää piti myös lisätä, ehdotuksena oli lisätä öljyä ruokaan mutta kun ei syö ruokaa niin.. Vaihdoimme oivariinin levitteeseen jossa on enemmän kasvirasvaa koska leivän päällähän se helpoiten Iivolle meni. Maitoa meni myös aika paljon mikä piti vatsan täytenä ilman ruokaa. Maitoa siis tarjottiin edelleen mutta pienempiä määriä kerralla ja enemmän vettä. Oikeastaan se oli siinä, suurin muutos siis tehtiin omiin asenteisiin ja tapoihin liittyen ruokailuun.

Banaaniletut maistuu niin aamu-, väli- kuin ilta-palaksi. Ohje löytyy täältä, klik!

Siitä sitten alettiin hommiin! Alkuun Iivo ei edelleenkään syönyt ruokaa, oli vain iloinen kun pääsi nopeammin pois pöydästä :D Mutta yllättäen muutaman päivän päästä hän maistoikin lusikallisen, pian toisen, ja ennen kuin huomattiin söi kokonaisen annoksen! Kun koitti tarkistus puhelinaika, Iivo oli lisännyt porkkanan ja paprikan vihannesluetteloon sekä vaihtelevalla menestyksellä erilaiset kotiruuat. Ei tämä toki mikään ihmeparantuminen ollut, vieläkin se on ihan päivästä kiinni syökö hän vai ei. Ajattelen että kyllä se ajan kanssa helpottaa. Iivo kuitenkin syö hyvin erilaisia ruokia, ihan joka päivä vaan ei maistu. Turhauttavinta on se että ei voi ennustaa kelpaako joku ruoka vai ei. Viimeksi kun tein tätä söi kaikki ja pyysi lisää, nyt ei edes maista. Onneksi Akun kanssa tälläisiä ongelmia ei ole.

Smoothiet maistuu :) Kuva Turkista viime toukokuulta.

Tällä hetkellä vihannes lista on kasvanut vielä kesäkurpitsalla, tomaatilla ja satunnaisesti muillakin tarjolla olevilla vihanneksilla, kaikki ehdottomasti raakana. Lihan koostumus tuntuisi jotenkin ällöttävän Iivoa ja siksi teen usein itse lihapullia ja kanapullia. Niitä hän useimmiten syö, mieluummin vielä kanapullia. Jauheliha kastikkeen teen niin että n.200g jauhelihaa ja 1-1,5dl tummaa soijarouhetta, koostumus on hienompi ja molemmat pojat tykkää kovasti. Muusia Iivo ei syö oikeastaan ollenkaan ja perunan tarjoankin lähes aina veneperunoina eli teen ns. noralaisia ;) ohjeen löydät tästä vanhasta postauksesta. Joskus aamuisin tehdään smoothiet, Iivo tykkää kun se on semmoinen puuha minkä hän osaa oikeastaan yksinkin tehdä (valvovan silmän alla).

Meidän perus smoothie ohje:

-Banaani
-Maustamatonta jugurttia
-Pakkasesta marjoja esim. mustia viinimarjoja tai puolukkaa
-Hunajaa
-Kaurahiutaleita/kauraleseitä
-Liraus maitoa

Ainekset sopivissa suhteissa blenderiin ja surr surr, valmista tuli :)

Olen pitkälti luopunut perinteisestä mallista jossa syödään aamupala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Joinakin päivinä syödään tai "syödään" nuo kaikki mutta usein jos ei ole menoa meillä nukutaan vähän myöhempään jolloin aamupala venyy ja siten kaikki ateriat. Silloin voidaan jättää joko lounas, välipala tai päivällinen väliin riippuen meidän menoista ja fiiliksistä. Kunhan aterioiden väli ei veny liian pitkäksi ja päivään mahtuu yksi lämmin ateria.

Onko muut painineet samojen ongelmien kanssa? Onko parhaita vinkkejä? Koska tämä nirsoilu oikein loppuu :D

♥ Nora

Kun mikään ei riitä

Välillä sitä tuntee itsensä jotenkin riittämättömäksi. Lapset imee kaiken liikenevän huomion ja energian ja jäävät silti vaatimaan lisää. Oikeasti, en tiedä onko sillä väliä lukeeko 2 vai 20 satua koska joka tapauksessa on alahuuli mutrulla kun lopettaa. Ei meidän lapset toki mitenkään normaalia tyytymättömämpiä ole ja usein ovat melko tyytyväisiäkin ;) mutta kyllä te tiedätte, aina voisi antaa lisää mitä se tarjolla ollut asia sitten onkin.

Joskus mä huomaan miettiväni ennen jonkun kivan asian aloittamista että kannattaako? Jos mä nyt menen pomppimaan vartiksi trampoliinille niin hoetaanko mulle loppuviikko "äiitiii tuu hypiii_iin". Tai otan innokkaan 2vuotiaan pikku-puutarhurin kasvihuoneeseen "hoitamaan kasveja" ja annan hänen leikata itse kurkun irti välipalaksi. Sielä saakin sitten hypätä alvariinsa varjelemassa niitä viittä tomaattia jotka selvisi pikku-puutarhurin omatoimisista "hoidoista".

Välillä tuntuu että koko ajan pitää sanoa ei, äiti ei nyt kerkeä, nyt pitää odottaa, ei se nyt käy, ehkä joku toinen kerta. Mitä jos vaikka päivän ajan kokeilisi toteuttaa kaikki lasten hullutkin pyynnöt? Luulenpa että seuraavana päivänä ne pyynnöt olisi vaan hullumpia :D

Äläkä nyt ymmärrä väärin. Kyllä me puuhataan kaikenmoista joka päivä, luetaan niitä satuja ja hypitään trampalla. Ehkä se vaan kuuluu asiaan, se ettei mikään tunnu riittävän. Ne on asioita joista lapset pitää ja koska heidän elämänsä on niin huoletonta (onneksi) ilman mitään "pakko tehdä tämä nyt ensin" juttuja, eivät he voi ymmärtää miksi ei voi koko ajan tehdä vain niin kaikista kivoimpia juttuja.

Pitänee siis vaan hyväksyä tämä vaihteleva riittämättömyyden tunne? Miten teillä muilla, onko tuttuja ajatuksia?

♥ Nora

Hiljainen hyväksyntä kiusaamiselle

Koulujen alut lähestyy ja sosiaalinen media pursuaa kaikenlaisia hyväntahtoisia kiusaamisen vastaisia kampanjoita, hyvä! Kiusaamisesta ei voi puhua liikaa eikä kukaan vanhempi saa tuudittautua ajatukseen "ei meidän lapsi" koska kuka hyvänsä voi olla "kiusaaja" tilaisuuden sattuessa kohdalle, välttämättä sitä edes siinä hetkessä tajuamatta.

Lapsilla on ja tulee aina olemaan kaikenmoista pientä kränää keskenään, niin sisaruksilla kuin kaveruksilla. Mutta milloin vanhemman pitää puuttua lasten touhuihin ja koska on parempi katsoa miten tilanne kehittyy ja jos lapset vaikka saisivat itse selvitettyä tilanteen.

Riitely ja kiusaaminen on täysin eri asiat. Riitely on välillä hyväksikin ja ainakin tietää että molemmat osapuolet ovat tasavertaisia kun uskaltavat riidellä keskenään. Kiusaaminen taas on välillä niin "hienovaraista" ettei sitä etäältä huomaa. Välttämättä kiusaajakaan ei tiedosta kiusaavansa, kyse voi olla esim. vallan käytöstä. Isompi pomottaa pienempää jos on vaikka itse kokenut vastaavaa aiemmin (isommilta kavereilta/sisaruksilta), pistää ikään kuin vahingon kiertämään. Uhrikaan ei välttämättä tajua olevansa kiusattu, on vaan kurja mieli ja leikit meni taas mönkään. Lapset ei osaa samalla tavalla nimetä asioita kuin aikuiset ja siksi mun mielestä onkin tärkeää tarkkailla lasten leikkiä, jopa kouluikäisten. Tarkkailulla en tarkoita vieressä seisomista ja sekaantumista/leikittämistä vaan hienovaraista havainnointia.

Jos kukaan ei koskaan puutu kun lapsi X pomottaa, komentaa, naljailee, jättää leikin ulkopuolelle toisia jne. kasvaa hän luulemaan että se on ok, hänellä on oikeus käyttäytyää niin kun kukaan ei kerran puutu. Toki X isompana oppii tietämään että se on väärin mutta  se voi olla jo myöhäistä. Roolit on luotu, monta pientä mieltä pahoitettu ja X joutuu todennäköisesti vaikeuksiin jossain vaiheessa elämää käytöksensä vuoksi.

Henkilökohtaisesti en voi ymmärtää välinpitämättömiä vanhempia. Kaikki on varmaan joskus törmännyt sellaisiin, puistossa, harrastuksissa, perhekerhossa, pihapiirissä, jne. Lapsi terrorisoi muita, lyö, haukkuu, vie leluja, eikä vanhempi lotkauta korvaansa vaikka toiset vanhemmat yrittävät setviä tilannetta pikku-terroristin kanssa. Koska oma vanhempi ei sano mitään, lapsi saa sanattoman hyväksynnän kiusaamiselleen.

Olen törmännyt aika useinkin tämmöisiin tilanteisiin. Esimerkki puistosta parin viikon takaa. Muutama isompi lapsi on valloittanut liukumäen tasanteen ja pieni taapero yrittää päästä liukumaan. Yksi lapsi tönäisee portaita kiipeävää pikkuista ja sanoo "et sä saa tulla tänne". Puutun tilanteeseen ja sanon että kaikki saa liukua ja on vaarallista töniä rappusissa, saan ilkeän mulkaisun ja lapsi vielä huutaa taaperon korvaan ohimennessä "ens kerralla et kyllä tuu tänne!". Lapsen vanhempi seisoo ihan yhtä lähellä liukumäkeä kuin minäkin, mitä hän tekee? Ei mitään. Odotin raivosta kiehuen josko vielä tapahtuisi jotain mutta taapero jatkoi matkaa ja minunkin piti lähteä katsomaan mitä ne omat kultamussukat puuhaa. Tsiisus kun mulla kiehui, mitä tälläisen vanhemman päässä liikkuu? Aina ei toki kaikkea voi huomatakkaan mutta siitä ei ollut tässä kyse.

Entä sitten kun lapsi kasvaa ja alkaa liikkua pihapiirissä ilman äitiä tai isää? Sinne meni, pidä hauskaa, muista rajat. Ei. Lapsen touhuja voi valvoa muutenkin kuin seisomalla vieressä. Olemalla kiinnostunut ja kyselemällä "mitä te tänään puuhasitte" "ketä kaikkia oli leikkimässä" "oliko kaikilla kivaa" jne. Tutustumalla lapsen kavereihin ja heidän vanhempiinsa, tiedostamalla missä lapset leikkii, osallistumalla ja kutsumalla kavereita kylään. Aku saa leikkiä muutamien samalla kadulla asuvien kavereiden pihoissa ja aina mä kuulostelen että missä pihassa ne nyt menee, kuuluko eripuraisia ääniä, käyn välillä moikkamassa jne.

Tulipas romaani. Mä en vaan kestä sitä ajatusta kuinka pieni lapsi suree kun toiset ei hyväksy ja lyttää kaikki ideat, mollaa ja jättää ulkopuolelle. Oli se lapsi sitten oma tai jonkun muun. Persoonia on erilaisia mutta moraali ja kuinka muita ihmisiä kohdellaan, opitaan kotona. Meillä oon vanhempina vastuu omiemme tekemisistä. Huomata jos oma lapsi kiusaa muita ja puuttua siihen. Huomata jos omaa lasta kiusataan ja puuttua siihen.

Olen kirjoittanut kiusaamisesta aiemminkin mm. Sana "kiusaaja", Kun omaa lasta kiusataan, sekä Sukkelat kielikuvat joka käsittelee netti kiusaamista ja aihetta liippaava Vastuu kasvatuksesta.

♥ Nora

5vuotiaan askareet kotona

Täytyy myöntää että me ei olla mitenkään liikaa patisteltu poikia tekemään askareita kuten siivomaan leluja. On ollut paljon helpompi itse illalla kerätä kaikki. Aku on aina tykännyt osallistua esim. siivoamiseen ja ruuanlaittoon mutta vain kun itseä huvittaa, ei toki silloin kun lelumeri kattaa koko talon ja pyydetään keräämään omat sotkut.

Oon sitä mieltä että lasten kuuluu ikänsä tasoisesti osallistua edes jonkin verran kotitöihin, kuitenkin on kyseessä yhteinen rakas koti jonka viihtyvyys on koko perheen etu. Vielä meillä ei ole viikkorahoja käytössä lapsille, enkä muutenkaan usko että alkaisin maksaa lapsille kotitöistä (kysykää viiden vuoden päästä uudelleen) eli sitten kun joskus ehkä viikkorahat tulee ajankohtasiksi ne tuskin tulee olemaan sidonnaisia kotitöihin. Toivoisin että onnistuttaisiin kasvattamaan lapset niin että on itsestään selvää osallistua kodin puuhiin, osaavat sitten ehkä omassa ensimmäisessä kodissaankin pitää järjestystä (?).

Kuin taikaiskusta 5vuotias tuntuu olevan paljon kypsempi tälläisiin puuhiin kuin 4vuotias. Tartuin heti tilaisuuteen. Aku sai juuri synttärilahjaksi kasoittain pikkulegoja (olen toivonut että niitä ostetaan vasta 5vuotiaalle) ja siinä ei kauaa nokka tuhise kun ne on levitetty pitkin huoneen lattiaa, onneksi ne pysyy sentään sielä omassa huoneessa..

Eräänä kauniina päivänä en päässyt imuroimaan tämän edellä mainitun poikasen huoneeseen juurikin tämän legomeren vuoksi ja komensin pojan keräämään lelut. Aikansa siinä meni ja olinkin jo aika päiviä sitten saanut muun talon siivottua kun hän oli viimein valmis "mies-luolassaan". Aku sitten näppäränä poikana imuroi huoneensa itse ja tunteella imuroikin! Tämän jälkeen Aku on itse kerännyt lelut ja roskat (askartelee joka päivä..) huoneestaan ja muutamia kertoja imuroinut itse, loistavaa!

Tämän lisäksi Aku sattui huomaamaan kun naapurin hitusen vanhempi kaveri vei roskia ja vaati heti saada  myös viedä roskia. Meidän kadulla on lehtiroskis ja Akun vastuulla onkin nyt lehtiroskien vieminen. Pitää vaan muistutella että kaikki todella on roskia, sillä ensimmäisellä kerralla Aku toi hienoina pitämiään mainoksia takaisin, että ei  kai äiti nyt näitä tarkoittanut heittää pois :D

Muutenkin Aku auttelee paljon kotitöissä kun omilta kiireiltään kerkeää. Hän mm. tyhjää tiskikonetta, auttaa pyykkien kanssa, mielellään pyyhkii pölyjä ja pesee ikkunoita (yleensä ilman lupaa) ja kattaa pöytää sekä auttaa ruuanlaitossa.

Miten muilla? Haluaako lapset itse auttaa ja jos ei, minkä ikäistä pitäisi patistaa kotitöihin? Mua kiinnostaa myös minkälaisiin kotitöihin teidän lapset osallituu? Entä kuuluisiko kotitöistä maksaa palkkaa ja jos niin minkälaista?

"Iso" lapsi rattaissa

Pari päivää sitten meinas keittää. En tapaa kommentoida keskusteluita netissä juurikaan mutta törmäsin aiheeseen joka kolahti. "Iso" lapsi rattaissa. Osa ihmisistä tuntuu kuvittelevan että jos yli kolme vuotias istuu rattaissa (ihan sama kuinka paljon ja miksi) on äiti ensinnäkin kykenemätön kasvattamaan lastaan ja lapsi jälkeenjäänyt tai vähintäänkin tämä äidin edesvastuuton ihmisrääkki, eli lapsen istutus rattaissa tekee hänestä jälkeenjääneen ja ylipainoisen. Menikö tunteisiin? No v%&&# meni. Miksi?

En voi sietää ylimielisiä pätijöitä, oli aihe mikä hyvänsä. Kukaan ei voi päteä toisen ihmisen valintoihin ilman todella hyvää syytä ja mun mielestä syyksi ei riitä se että itse tekee toisin. Ihmisiä ja elämiä on niin erilaisia. Ihan kuin rattaiden käyttö tai käyttämättömyys määrittelisi jotenkin äitiä tai lasta ja heidän kykyjään tässä maailmassa/elämässä.

Lapsi oppi kävelemään x ikäisenä ja on siitä asti kävellyt aina ja kaikkialle, no mutta kiva että tämä toimii teillä ja sopii teidän arkeen.

Antakaas kun mä kerron miksi me käytämme rattaita, ja kyllä tämä on puolustelua koska en voi olla hiljaakaan. Rattaat on meille kulkuväline, siinä missä muut hyppää auton rattiin tai bussiin me lähdetään rattailla, satoi tai paistoi, hyvin harvoin lähdetään autolla vaikka se pihassa seisookin. Tapaan sanoa että olen elämäntapakävelijä. Meillä on kaikki perus jutut suhteellisen lähellä, kaksi kauppaa, avoin päiväkoti, setlementin perhekahvila ja seurakuntatalo ovat kaikki alle 2,5km päässä + useita leikkipuistoja. Näitä matkoja on Aku 3vuotiaasta asti pyöräillyt mutta pyöräkelit ei pienellä lapsella kestä ympäri vuoden, silloin on ollut kärryt käytössä. Tuplat myin pois tuossa ennen pääsiäistä koska meillä on kaksipaikkainen pyöräkärry mikä ajaa saman asian nyt kun Iivokin on jo kaksi.

Vielä viime talvena Aku (toukokuussa täytti 5) sai istua kerhomatkat aamuisin (vajaa kilometri) kärryissä ja takas tullessa hän käveli. Miksi? Koska se on helppoa ja kätevää eikä tarvitse riidellä ja hoputtaa aikaisin aamulla + me jatkoimme Iivon kanssa omiin menoihin (perhekerho/puistokerho tms.) joissa on omat alkamis aikansa. Yleensä tässä välissä tehtiin Iivon kanssa vielä pidempi kärry lenkki, aina kun mahdollista mä kierrän pikkusen pidemmän kautta koska tämä on mun liikuntaa. En käy salilla tai jumpissa koska saan hyvin hoidettua liikunnan tarpeen päivän aikana, säästää aikaa ja rahaa. Keväällä muutimme parin sadan metrin päähän Akun kerhosta ja luonnollisesti hän ei ole kerhomatkoja sen jälkeen istunut kärryissä. En edes lähde enempää avaamaan miksi juuri 2v täyttänyt Iivo istuu  rattaissa kyllä tuon 200m matkan..

Sama homma talvi aamuisin kun mennään vaikkapa 2,5km päässä olevaan perhekahvilaan. Pojat kärryyn ja menoksi. Toinen vaihtoehto olisi mennä autolla, kävellä lapsien kanssa parinkymmenen minuutin matkaa tunti ja kantaa loppumatkasta tai kävellä 60m päähän bussipysäkille ja jeesustella kuinka ei tarvittu kärryjä.

Me käydään paljon puistoissa vähän kauempanakin, esim 4-6km päästä löytyy jo vaikka kuinka paljon mahtavia isoja puistoja joihin minä polkasen pojat pyöräkärryssä 15-25min. Aku kyllä jaksaisi sinne polkea mutta jos päälle lasketaan parin tunnin aktiiviset leikit, voisi kotimatka olla aika kituusta. Tai mitä jos lähdetään ostoskeskukseen noin 7,5km päähän. Miten superäidin pitäisi sinne saada lapsensa rehattua? Kävellen? Bussilla? Autolla? Miksei rattailla tai pyöräkärryllä? Koska yli kolme vuotiaan ei missään nimessä kuulu istua sellaisessa, sehän on lähestulkoon oksettavaa. Kertokaahan, miten autossa tai bussissa istuminen eroaa rattaissa tai pyöräkärryssä istumisesta? Muuten kuin että yhdessä vaihtoehdossa saa raitista ilmaa..

Meillä kuljetaan siis arkiset menot kärryjen turvin, tavaratkin tulee hyvin mukana. Kun taas lomareissuilla ei ole enään Akulla 3 vuotiaana ollut omia rattaita vaikka paljon ollaan kävelty koska se on erilaista kuin arkinen liikkuminen. Mielenkiintoisempaa, kiireettömämpää plus on ollut toinen aikuinen mukana tarvittaessa kantamassa. Oli Aku kolme vuotiaana pätkän matkaa jopa kantoliinalla reppuselässä kun "vähän" eksyttiin" vieraassa kaupungissa :D

Lisään vielä että mulle on ihan sama miten muut kulkee, autolla, bussilla, kävellen tai vaikka kontaten, mutta miksi pitää tehdä joku numero toisten ihmisten rattaiden käytöstä? Että X ikäinen lapsi ei VOI istua rattaissa. Miksi? Tämä sopii meille, eikä kukaan voi kyllä väittää että poikien fysiikka olisi jotenkin kärsinyt tästä "toiminnasta". Liikutaan paljon niinkin että pojat pyöräilee (Iivo ei tosin yllä polkimiin mutta se ei häntä haittaa) ja käydään potkimassa palloa, hypitään trampalla, harrastetaan jne. Nyt kun Aku on oppinut kunnolla menemään ilman apurenkaita jaksaa hänkin pidemmälle kuin apurenkaiden kanssa, minä Iivoa kärryissä työnnellen ja Aku fiukella tunnin matka menee ihan kivuttomasti eikä tylsistykään jos välillä pysähdytään leikkimään ja vaikka keräämään kukkia :)  En usko että Aku enään paljoa tulee kärryissä istumaan muutenkuin selkeästi pidemmillä matkoilla mihin liittyy muutakin rasitusta kuin matkat. Pointti on se ettei se kuulu kellekkään muulle, piste.

p.s. Ei tartte istua polvet suussa jos homaa kunnon menopelit.

No mut  hei, hyvää viikonlopun jatkoa ♥

Imetyksen loppu

Nyt se on loppu. Ei enää koskaan "Iipolle isshiä". Se kävi lopulta aika huomaamatta ja suunnittelematta. Missään nimessä mä en erityisesti halunnut että imetys loppuu, en kokenut olevani liian kiinni liki kaksi vuotiaassa "vauvassani". Ne aamun hetket oli ihan parasta. Samalla kuitenkin huomasin että nyt on sopiva hetki antaa Iivon itse vieroittua, eli tukea hänen luonnollista kehitystään.

Muutamana aamuna Ami nousi hakemaan Iivon kun tämä heräsi ja kun normaalisti hän olisi tuonut Iivon mun luokse sänkyyn, he menivätkin sohvalle kahdestaan heräilemään. Mä nousin hetken päästä ja näin kaava oli rikottu. Iivo "unohti" pyytää aamu-tissiä eikä sitä tarjottu.

Pari viikkoa kun oli kulunut ja hain Iivon aamulla viereeni sänkyyn köllöttelemään, hän sanoikin ykskanteen "haluan Iipolle issiä" vastasin että "se on loppu". Iivo vähän naurahti, kosketti mua ja sanoi "ei ole loppu". Päätin antaa Iivon kokeilla ja huomata että loppu on. Iivo hetken maiskutteli ja kysyin "no onko loppu" Iivo irroitti otteensa ja katsoi mua  onnellinen hymy kasvoillaan, maitoa valuen leukapielestä "ei ole loppu" :D Ou mai.. sieltä siis tuli vielä maitoa  :D No, taisi olla joku pieni liru koska pian Iivo lopetti ja se oli sitten siinä.

Vuosi ja 11 kuukautta, kuukausi kauemmin kuin esikoista. Aika samanlaiset imetystaipaleet olleet, molemmat pojat ovat itse olleet valmiita lopettamaan ja vaikka osa musta oliskin halunnut vaan jatkaa niin ymmärsin kuitenkin että luonnollinen vieroitus on paras molemmille.

Täsä se nyt sitten oli. Yhden aikakauden loppu.

5 vuotias äitin poikanen ♥

Äitin rakas reipas pikku-apulainen täyttää tänään 5 vuotta ♥ Aku on aina ollut äitin oikea käsi, avulias, huomaavainen ja nopea oppimaan. Aku on kova pohtimaan asioita ja iltalukemisista löytyykin lasten tietosanakirjan lisäksi mm. avaruuskirja, luontokirjoja, lasten raamattu ja tietysti ihan satujakirjojakin, mutta fakta tieto kiehtoo. Aku iskee pöytään välillä semmoista nippeli tietoa että jää äitiltä ja iskältäkin vähän haavi auki..

Akussa on myös sitä jotakin, x-factor, jy nou. Poseeraus tulee luonnostaan ja jos vaan on mahis laulaa, kertoa tarinoita tai ihan muuten vaan olla esillä niin täältä pesee.

"Takapihan radioksikin" tituleerattu Aku on super-sosiaalinen. Hän löytää kaverin melkein mistä vaan ja vaihtaa mielellään kuulumisia niin naapurien, kaupan kassojen kuin tietyömiestenkin kanssa. Aku on ottanut kunniatehtäväkseen olla hyvä ystävä ♥  Kohtelias ja ritarillinen miehen alku muistaa myös kehua kanssaihmisiä, ihan viimeisimmät mulle osoitetut kohteliaisuudet on "Äiti sulla on tosi hieno kampaus" ja "Äiti kuinka sä voit osata laulaa niin kauniisti". Hellyyden osoitukset on ihan omaa luokkaansa kun "pussauskone" pääse vauhtiin ;D

Tällä pojalla ei ole peukalo keskellä kämmentä, naulat ja ruuvit hoituu eikä kompressorin käyttökään tuota ongelmia. Jos vaan on pieninkään mahdollisuun päästä hommiin, Aku hakee salamana oman työliivin, työkalupakin ja ei kun menoksi! 

Äitin rakas niin iso mutta niin pieni poikanen ♥ Onnea Aku

2 vuotias äitin poikanen ♥

Äitin rakas pikku höpönassu-riiviö täyttää tänään kokonaista 2vuotta. Ei ole mikään salaisuus että Iivo on ollut melko haastava taapero sekä äidille että isälle. Tässä söpöläisessä piilee virtaa ja voimaa. Iivo on päättäväinen ja hänen ongelmanratkaisu kykynsä on uskomaton, hän ei jää sormisuussa ihmettelemään jos haluaa jotain vaan tekee töitä tavoitteidensa eteen. Harmi vaan että tavoitteet on usein tämän tyylisiä: Kuinka saan telkkarin sekaisin, mitähän kaikkea voi tunkea vessanpönttöön, voiko ampiaispesää syödä, kuinka pääsen karkuun äitiltä.. jne. Mutta pitkässä juoksussa hyviä luonteen ominaisuuksia.

Kaikessa rämäpäisyydessään Iivo on hyvinkin kohtelias pieni mies. Hän kiittää, sanoo "saisinko" ja pyytää anteeksi. Välillä Iivo puhua pulputtaa niin että sekoaa sanoissaan vaikka taitavasti puhuukin monisanaisia lauseita. Hän on myös todella hyvämuistinen ja tarkkaavainen, aivan turha yrittää piilottaa sitä "salaa" ostettua suklaapatukkaa..

Iivon lisänimi: "Suomen nopein Iivo" ei ole mitään sananhelinää, veikkaanpa että jäisi olympia hiihtäjäkin toiseksi ;) Ollaan totuttu kommentteihin "onpa se nopea" "kylläpä meni nopeasti" ja jopa Turkissa "very fast boy". Joskus pitää vähän möksähtää mutta pieni lepyttely saa Iivon nopeasti hyvälle tuulelle.

Iivosta löytyy myös herkkä puoli, hän laulaa kauniilla heleällä äänellä mm. "tuiki tuiki tähtönen" "jumalan kämmenellä" sekä "rosvo- Roope" kröhöm.. Iivo on myös hellä ja huomaavainen, halaa, pussaa ja sanoo "akatta inua" ♥

Onnea äitin rakas pikku- kirppu, Iivo ♥

Mistä tukea äitiyteen?

Kaikille äideille tulee niitä hetkiä kun menee sormi suuhun. Liittyi se sitten raskauteen, lapsen kehitykseen tai omaan/lapsen terveyteen. Mistä silloin kannatta kysyä neuvoja?

Tietenkin todellisessa hengenvaarassa pitää soittaa ambulanssi tai lievemmässä tilanteessa mennä lääkäriin. Yks minkä mä olen huomannut toimivaksi on päivystyksen puhelinneuvonta. Jos oon itse ollut vähän epävarma siitä miten toimia, olen soittanut ja kysynyt. Aina olen päässyt hyvin läpi. Esimerkiksi silloin kun Iivo puraisi suussaan rikki joulukuusen valosta lasisen kuvun, soitin ja kysyin neuvoa.

Neuvola olisi varmaan aika luonnollinen paikka kysyä neuvoja mutta ne puhelinajat.. Usein ei siinä hetkessä ole aikaa odottaa esim. seuraavaaan päivään puhelinaikaa jolloin voisi esittää kysymyksen. Kerran olen soittanut neuvolaan kun viimeisilläni Akua odottaessa seisoin tuolilla ja kaaduin siitä maahan. Silloin sattui olemaan puhelinaika joten soitin ja sainkin hyvin tietoa miten toimia jos kaikki ei olisikaan kunnossa ja mistä tietäisin jos kaikki ei olisikaan kunnossa. Muuten on kyllä neuvolaan soittelut jääneet kun se tuntuu jotenkin niin hankalalta.

Netti on varmasti suosittu, mutta siellä "tiedon" kirjo on niin monimuotoinen ettei mitään kannata kritiikittä uskoa. Esimerkiksi imetykseen liittyviä juttuja olen paljon selaillut netistä mutta jos tahdot nimenomaan tukea imetykseen/imetyksen jatkamiseen niin pysy kaukana netin keskusteluista ja siirry suoraan vaikkapa Imetyksen tuki ry:n sivuille josta saa oikeaa ja asiallista tietoa/tukea.

Parasta tukea olen saanut muilta äideiltä. Tietenkin omalta äidiltä saa neuvoja ja sellaisilta kavereilta joiden kanssa koen että ollaan "samoilla linjoilla" tai jos vaikka muistan että joku kaveri on kertonut vastaavasta niin voin soittaa ja kysyä. Eniten tulee kysyttyä  mun siskolta, mä sanonkin Nadjaa "äitiyden oraakkeliksi" :D Jos pojilla on jotain niin kyllä aina jollakin Nadjan viidestä lapsesta on ollut samaa tai jotain sinneppäin ja jos Nadja ei tiedä mistä on kyse seuraavaksi soitan päivystyksen puhelinneuvontaan.  Perhekerhoissa tulee juteltua vähän kaikesta ja jos vaikkapa jonkun vauva nukkuu huonosti, aina jollakin on joku niksi mitä ei vielä ole kokeiltu. Vertaistukea siis parhaimmillaan.

Itsekkin mä autan mielelläni jos vaan osaan, siitä tulee hyvä mieli. Joten jos vaikkapa perhekerhossa sinulle vieras äiti jakaa huolensa ja sinulla on näkökulmaa asiaan niin kerro rohkeasti oma kantasi, se voi pelastaa jonkun arjen eikä maksa sinulle mitään.

Mistä te koette saaneenne parhaan tuen liittyen äitiyteen ja lapsiin?

Kuka väittikään ettei lapset tuu kalliiksi..

Usein kun puhutaan että lapset tulee kalliiksi, joku fiksu heittää että "eihän ne nyt niin kalliiksi tuu, se on omista valinnoista kiinni" jne.. Noo, mä rohkenen olla eri mieltä. Siitä päivästä kun poikamme Iivo alkoi hilata itseään eteenpäin, on meiltä tuhoutunut jos jonkinmoista omaisuutta.

Kaikenmoista pienempää damagea on kokenut Akun lelut. Tietysti ne rakkaimmat ja makeimmat on joutuneet riiviömäisen pikkuveljen armottomaan käsittelyyn. Sydäntäsärkevä ulvaisu "Iiivooo" kertoo aina paljon, aina ei ees heti huvita mennä katsomaan että no mitä nyt?

Eniten meikäläisen aivoon (ja kukkaroon) on kolahtanut vähän isompien hankintojen tuhoutuminen. Ostettiin viime talvena uusi tv-taso. Meillä oli ollut vuosia samanlainen eri sävyisenä vaan ja päätettiin ostaa samanlainen koska se oli ollut niin kestävä ja käytössä hyvä. No ei mennyt kauaa kun seisomaan nousua harjoitteleva Iivonen alkoi avata tason lasi ovia ja nousta niiden varaan..niks naks ja ovet oli entiset. Onneksi ei käynyt hullusti. Kohta Iivo oli paukuttanut pikku autoilla tason kannen klommoille, irrottanut vetolaatikoiden ovia ja istuskellut vetolaatikoissa niin että kiskot petti. Ollaankin naurettu että Iivo on kuin Stitch elokuvasta Lilo ja Stitch :D No siinä se riekaleinen tv-taso komeilee.

 Viimeisimpänä on tietysti tämä tietokone härdelli. Meidän pikku hommamies Akuhan tuhosi meidän edellisen läppärin muutama kuukausi sitten puristamalla muovisella liimapuristimella näytön rikki. Nyt pari viikkoa sitten Iivo veti läppärin johdosta alas takan reunalta (onneksi ei jäänyt alle) ja kun se ei vielä riittänyt täydelliseen tuhoon päättipä poikanen tanssahdella koneen päällä varmistaakseen tuhon. Arvaattekos viimeisimmän? Pari päivää sitten Iivo sai käsiinsä Amin muutama viikkoa vanhan älypuhelimen ja juoksi suorinta tietä vessaan ja sinne mulskahti pöntöön! Mitäs siinä, oma vika kun lapsi pääsee käsiksi ekektroniikkaan tai yleensäkään mihinhään arvokkaaseen tavaraan. Tuo on vaan niin ovela että se rehaa tuoleja ja jakkaroita ympäriinsä. Välillä mä vien kaikki keittiön tuolitkin kodinhoitohuoneeseen jos on pakko saada jotain tehtyä ja Iivolla on riiviö fiilis :D

Oikeesti Iivo on kyllä rauhoittunut viime kuukausina paljon ja tietää sääntöjä, hänen kanssa voi jopa neuvotella tyyliin "ensin ruoka sitten banaani" :) Mutta onhan se vilkas ja kokeilunhaluinen! Ja älkää ymmärtäkö väärin tätä tekstiä, mä otan kyllä ite vastuun siitä jos pieni lapsi pääsee rikkomaan esineitä. Tämä poikanen on kyllä niin nopea ja kekseliäs että vaikka oon samassa huoneessa en aina kerkee estää suunnitelmia, vierestä kuule katot ja kuin hidastetussa filmissä huudat "eeeeiiii" ja vahinko on tapahtunut. Ihana rakas pikku riiviö <3

Piti vielä laittaa kuva. Kuvailin taannoin näitä mantelisia puolukkamuffinsseja ja kesken kaiken huomasin että Iivo oli hiipinyt taustalle valmiina iskemään  ;)

Laatuaikaa lapsen kanssa kahdestaan

Välillä huomaan ettei ole tullut tehtyä mitään vaan toisen pojan kanssa kahdestaan pitkään aikaan. Muistan omasta lapsuudesta kuinka kiva oli olla äitin tai iskän kanssa kahdestaan. Meitä oli neljä lasta ja kerran pääsin äitin kanssa kahdestaan viettämään päivää Helsingissä. Muistaakseni iskällä oli joku työjuttu Helsingissä ja sisko meni leirille sinneppäin. Äitin kanssa lähdettiin mukaan ja muistan sen päivän aina. Kävimme lintsillä ja syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Mietin koko ajan että ajatteleekohan ihmiset että olen ainoa lapsi tai että me asutaan oikeasti Helsingissä  :D  Usein pääsin iskän mukaan salille ja se oli semmonen meidän oma kiva juttu.

Mun mielestä olis tärkeetä että on joku oma juttu lapsen kanssa. Välillä viettäis aikaa kahden. Yleensä kun meidän perhe jakautuu kahteen, Iivo on mun kanssa ja Aku Amin. Ihan käytännön syistä näin on ollut, imetykset jne. Mutta nyt kun Iivokin on jo "isompi"poika (reppana) niin ei näin tarvitse olla.

Olin pitkästä aikaa Akun kanssa kahdestaan ostoksilla. Käytiin ranskalaisilla ja kierreltiin kaupoissa, tarkoituksena ostaa uudet kerhotossut. Aku tykkää kierrellä kaupoissa, menee juttelemaan ihmisille ja kommentoi "äiti tää sopis sulle" ja löytää itsellensä kaikkea kivaa  :) Löytyi tossut ja välikausihousutkin, meillä oli hauskaa.

Tällä viikolla kun Akun kerho on alkanut olin Iivon kanssa Vestiksellä äiti-lapsi ryhmässä ja oli mielenkiintoista nähdä Iivo semmoisessa tilanteessa ilman Akua. Iivo oli jotenkin arempi, hellunen pieni. Toisena kerhopäivänä olimme ensimmäistä kertaa Iivon kanssa kahdestaan leikkipuistossa. Oli hauska tarkkaillla kun Iivo meni "pisteestä" toiseen ihan omassa tahdissa eikä seurannut ketään toista, koska sielä ei ollut ketään toista  :D  Aikamme pyörittiin puistossa ja vähän ympäristössäkin, sitten Iivo kiipesi kärryyn ja lähdettiin kotia kohti.

Iivon kanssa mulla on nyt syntynyt joku uusi yhteys, semmonen vuorovaikutteinen.  Iivo ei ole enää pikkuvauva vaan pikkupoika, ja vielä taitava poika. Joka päivä saan ihmetellä että kuinka hoksu se onkaan. Se jatkuva hosotus vaihe, kun tuntui että Iivo ei nää eikä kuule kun hänelle puhui, on rauhoittunut. Akun kanssa mulla on vahva pohja. Meillä on aina ollut erityinen side ja semmonen harmoninen äiti poika suhde. Sitä ei saa kadottaa. 

Millälailla te muut äidit vietätte aikaa kahdestaan lapsen kanssa, varsinkin jos teillä on useampia lapsia?