Kun mikään ei riitä

Välillä sitä tuntee itsensä jotenkin riittämättömäksi. Lapset imee kaiken liikenevän huomion ja energian ja jäävät silti vaatimaan lisää. Oikeasti, en tiedä onko sillä väliä lukeeko 2 vai 20 satua koska joka tapauksessa on alahuuli mutrulla kun lopettaa. Ei meidän lapset toki mitenkään normaalia tyytymättömämpiä ole ja usein ovat melko tyytyväisiäkin ;) mutta kyllä te tiedätte, aina voisi antaa lisää mitä se tarjolla ollut asia sitten onkin.

Joskus mä huomaan miettiväni ennen jonkun kivan asian aloittamista että kannattaako? Jos mä nyt menen pomppimaan vartiksi trampoliinille niin hoetaanko mulle loppuviikko "äiitiii tuu hypiii_iin". Tai otan innokkaan 2vuotiaan pikku-puutarhurin kasvihuoneeseen "hoitamaan kasveja" ja annan hänen leikata itse kurkun irti välipalaksi. Sielä saakin sitten hypätä alvariinsa varjelemassa niitä viittä tomaattia jotka selvisi pikku-puutarhurin omatoimisista "hoidoista".

Välillä tuntuu että koko ajan pitää sanoa ei, äiti ei nyt kerkeä, nyt pitää odottaa, ei se nyt käy, ehkä joku toinen kerta. Mitä jos vaikka päivän ajan kokeilisi toteuttaa kaikki lasten hullutkin pyynnöt? Luulenpa että seuraavana päivänä ne pyynnöt olisi vaan hullumpia :D

Äläkä nyt ymmärrä väärin. Kyllä me puuhataan kaikenmoista joka päivä, luetaan niitä satuja ja hypitään trampalla. Ehkä se vaan kuuluu asiaan, se ettei mikään tunnu riittävän. Ne on asioita joista lapset pitää ja koska heidän elämänsä on niin huoletonta (onneksi) ilman mitään "pakko tehdä tämä nyt ensin" juttuja, eivät he voi ymmärtää miksi ei voi koko ajan tehdä vain niin kaikista kivoimpia juttuja.

Pitänee siis vaan hyväksyä tämä vaihteleva riittämättömyyden tunne? Miten teillä muilla, onko tuttuja ajatuksia?

♥ Nora