torstai 17. toukokuuta 2018

Itsensä voittaminen



Muutama viikko sitten päätin "opetella" juoksemaan. Olen opetellut juoksemaan ennenkin mutta siitä ei koskaan ole tullut mulle helppoa tai sellaista kokuttavaa "pakko päästä juoksemaan" fiilistä. Viimeksi kun päätin alkaa juoksemaan, siitä ei tullut mitään. Vaikka kuinka yritin ja pakotin itseäni vähän pidemmälle, niin ei. Henki alkoi vinkua, rintaan koskemaan ja olo oli kaikin puolin tukala. Siis, en mä nyt kuitenkaan ihan rapakuntoinen ole. Kävin oikein lääkärissä joka epäili rasitusastmaa ja sainkin Buventol "piipun" kokeiluun. En oikein osaa sanoa oliko siitä hyötyä, ehkä ei. Joka tapauksessa lopetin juoksemisen ja koska tälläisiä hengitysoireita ei tullut muuten, koko homma unohtui.

Tuosta on kolme vuotta aikaa ja nyt kun olen miettinyt niin epäilen tuon hengenahdistuksen liittyvän niihin samoihin ahdistus fiiliksiin joita mulla silloin oli muutenkin (lue: Kun tuntuu että järki lähteeYmpyrä sulkeutuu). Täytyy myöntää että kynnys ottaa ne ensimmäiset juoksuaskeleet oli korkea. Eihän kukaan nää? Mä näytän ihan typerältä.. ja sitä rataa. Ensimmäiset loikat otinkin aamutuimaan viikonloppuna kun ensin olin varmistunut siitä että kukaan ei tosiaan ole näkemässä. Muutama katulampun väli meni ja ei hitto, "kurkku turpoo, en mä pysty". Kävelin pätkän ja koitin uudestaan. Sama juttu. Mietin itsekseni että jos mulla onkin joku rasitusastma ja mä vaan juoksen vaikka tuntuu ettei henki kulje, voinko mä tuupertua jonnekkin tien poskeen? Koitin kuitenkin vielä pariin otteeseen ja totesin että kyllä se hengitys siitä tasaantuu, rohkeasti vaan.

Pikkuhiljaa joka lenkillä aloin pidentää näitä juoksupyrähdyksiä ja yksi kerta päätin laittaa mun aktiivisuus rannekkeesta oikein juoksu "seurannan" päälle (miten toi sanotaan :D ). Sillä kertaa juoksin kilometrin putkeen. Saattaa kuulostaa aika säälittävältä mutta mä olin ylpeä. Seuraavalla kerralla juoksin 1,5km, sitä seuraavalla 3km. Silloin mä olin jo niin ylpeä että lähetin kaverille screenshotin, hahhah. Taas seuraavalla kerralla pääsin kilometrin pidemmälle ja toissa aamuna juoksin 5km eli 37min pysähtymättä välissä. Eikä edes tuntunut pahalta missään vaiheessa. Vauhti ei päätä huimaa mutta melkoisen nopeasti sitä pystyy pidentämään matkaa. Tuosta kun juoksin 1,5km, enkä tosiaan olisi päässyt yhtään pidemmälle, on kaksi viikkoa. Siis kaksi viikkoa.

Oon niin iloinen että pystyn tähän, että pakotin itseni koittamaan. Mitään varsinaisia tavoitteita en ole itselleni asettanut mutta olisi kiva pystyä juoksemaan se kymppi, ihan oikeasti eikä niinkuin vitsailin juostuani 10min että "juoksin kympin".

♥ Nora

6 kommenttia:

  1. Hyvä sinä! Mä oon aina inhonnut juoksemista. Se alkoi siitä, että nuorempana kun harrastin taitoluistelua me jouduttiin käymään myös juoksulenkeillä. Se oli sellainen pakollinen paha ja jotenkin ei yhtään mun hommaa. Vannoin aina luisteluharrastuksen lopetettuani etten juokse enää ikinä. Nyt oikeasti aikuisiällä ja lasten myötä mulla on herännyt pieni juoksukipinä ja yritän saada itsenikin lenkille useammin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä meistä tulee vielä uskottavia juoksijoita :D

      Poista
  2. Vau, hyvä sinä!! ♡♡♡

    Toi aika viidelle kilometrille on kyllä hyvä :)

    VastaaPoista
  3. Hyvä sinä! Juoksuun jää helposti koukkuun, kun kehitys on nopeaa. Tuo sun 5km aika on tosi hyvä, kun olet vasta aloittanut. Kymppi menee syksyllä jo varmasti. Pidennät vaan pikku hiljaa matkaa ja kävely pätkiä vaikka välillä sekaan. Juoksu on kyllä perheelliselle helppo harrastus, kun ei siirtymiin mene aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiito. Vastaus venynyt tässä sen verran että oon jo tosiaan saanut pidennettyä matkaa. On kyllä helppoa lähteä verrattuna moneen muuhun harrastukseen vaikka silti tuntuu olevan vaikea päästä yksin lähtemään kun haluaisin mennä 2-3 krt viikossa. Kävelylenkillä lapset on yleensä mukana mutta juoksemiseen mun täytyy vielä keskittyä sen verran paljon että menen mieluummin yksin :)

      Poista

Kiitos kommentista ♥