sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kun tuntuu että järki lähtee

Kirjoitin tämän tekstin joskus puoli vuotta sitten mutta se jäi silloin julkaisematta. Tää on varmasti henkilökohtaisinta mitä oon blogissani jakanut siksi mietin monta kertaa ja unohdinkin tämän tässä välissä. Jostain syystä mä nyt kuitenkin päätin julkaista tämän, joten tässä tulee.

Mä oon vahva, järkevä, itsenäinen, rehellinen, puhelias, pärjäävä. Jos määrittelee itsensä näillä tai vastaavilla sanoilla koko aikuisuuden, mitä sitten kun tuntuu että ei olekkaan kaikkea sitä?

Lapsena mä olin ujo, arka, jopa pelokas ja altis toisten mielipiteille. Joskus mä olin kova kyselemään mutta kun luokkakaveri tarpeeksi monta kertaa sanoi tuimasti "älä kysele" "mitä sä kyselet" "lopeta toi kysely" niin huomaan vielä tänä päivänäkin että kysyminen on mulle vaikeaa, kuinka toisen lapsen sanominen voikaan vaikuttaa koko minään. No kasvoin kuitenkin yli lapsuuden arkuudesta, ujoudesta ei pääse mutta sen oppii "peittämään".

Kesällä 2014 kun Iivo oli 2vkon ikäinen, meidän piti ajaa tunnin matka suuntaansa tärkeisiin juhliin. Olin vähän stressaantunut mm. omista vaatteistani (2vkoa synnytyksestä..) ja kuinka niin pienen kanssa onnistuu matka ja syötöt ja ja ja... Siinä päivässä oli paljon sähellystä. Kun juhlat oli ohi ja kaikki mennyt aivan loistavasti, takastulomatkalla tunsin oudon kuin napsahduksen päässäni jota seurasi valtava päänsärky ja kasvojen puutuminen. Säikähdin ja sanoin Amille että pysäyttää auton. Pyysin kyselemään multa tärkeitä päivämääriä yms. samalla kun nousin autosta ja kuljin ympyrää tienposkessa. Ajattelin että olin saanut aivoverenvuodon. Olin aivan hilkulla soittaa ambulanssin, päässä pyöri vaikka mitä kuolemasta lähtien, mietin jopa että kuinka paljon pakkasessa on pumpattua maitoa jos joudun sairaalaan. Olo kuitenkin alkoi tasaantua ja jatkettiin matkaa.

Myöhemmin vähän naureskellen kerroin läheiselle ystävälle että olinko oikeasti voinut kuvitella tuollaisen olotilan itselleni. Yllätyin kovasti kun hän sanoi ykskanteen että "sulla oli paniikkikohtaus". Tyrmäsin ajatuksen koska mielestäni se ei voinut pitää paikkaansa. Mun pää oli koko ajan täysin selkeä ja pysyin rauhallisena vaikka peloissani olinkin, Aku ei edes huomannut mitään outoa. Tuntemukset oli siis puhtaasti fyysisiä.

Jäin sitä kuitenkin miettimään. Mä olin aina ajatellut että henkilö jolla on paniikkikohtaus yms. on sekava mieleltään. Pari kertaa sen jälkeen, vähän syksymmällä tunsin taas puutumista kasvoissa ja käsissä, jopa suussa. Ensin olin taas kauhuissani, tuntui kuin olisi luisunut jonnekkin jos "päästäisi irti". Mistä irti? En mä tiedä. Luin netistä paniikki/ahdistuskohtauksista ja kun ymmärsin että oireet eivät ole todellisia, vaan mun päässä jotenkin löysin keinot päästä siitä tunteesta niskanpäälle eikä sitä ole enää tullut.

Loppuvuodesta tapahtui kuitenkin jotain mikä vaikutti koko mun perheeseen ja suureen osaan läheisistä. Kaikilla oli suuri suru. Se kasvoi oudoksi ahdistukseksi joka tuntui kurkussa kuin tukehtuisi. Minuutista toiseen, päivästä toiseen, viikosta toiseen tuntui kuin tukehtuisi. Sekin alkoi hellittää kyllä ajan kanssa. Yhtäkkiä pystyi hengittää. Välillä tosin se tunne palaa, toivon että loppuisi joskus kokonaan.

Koko ajan oon onneksi pysynyt täysin toimintakykyisenä ja pystynyt nauttimaan elämästa ja lapsista. Mutta palatakseni kirjoituksen alkuun, en olisi ikinä arvannut että mulla tulee näin vahvoja fyysisiä tuntemuksia "stressistä". En edes koe että mulla olisi ollut stressiä, ehkä kyse onkin muutoksista? Mulla on myös tapana asettaa itselleni aika korkea rima josta on vaikea "lipsua", eli aiheutan itselleni turhia paineita. Tietysti osaan oireista liittyy myös surun työstöä. En tiedä. Halusin kirjoittaa tästä siksi että näistä ei puhuta tarpeeksi. Mulla on lähipiirissä henkilöitä joiden tiedän kärsineen paniikkikohtauksista mutta silti mulla ei ollut fakta tietoa asiasta. Jälkikäteen kun olen asiasta puhunut, on käynyt ilmi että tämä on yleisempää kuin olisin koskaan ajatellut.

Ahdistuskohtaukset, paniikkituntemukset yms. millä nimellä nyt kutsutaankaan mielletään vain "oikeasti mielenterveysongelmaisten" vaivoiksi. Mä luulen että useammalla kuin arvaiskaan on tämän kaltaisia "kamppailuja" jossain elämän vaiheessa. Toiset selviää omin konstein ja toiset tarvitsee ammattiapua.

Jos teidän lukijoiden joukosta löytyy kokemuksia niin kommentoikaa ihmeessä, vaikka anonyymisti jos ette omalla nimellä halua.

Tälläsiä mulla tänään. Nautitaan elämästä ja yritetään olla ottamatta turhaa stressiä ♥


16 kommenttia:

  1. Hui! Mä oon kyllä kanssa tosi kova stressaamaan asioista, mutta en ainakaan vielä toistaiseksi kokenut mitään tuollaista. Tunnen kyllä yhden ihmisen, jolla näitä on ollut aika läpi elämän ja olen ymmärtänyt, että se tilanne voi olla aika pelottava. Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä pelotti kunnes sisäistin että ne oireet ei olleet todellisia vaikka siltä kyllä tuntui! Mutta tosiaan, paniikkikohtaukseen ei kuole vaikka sillä hetkellä tuntuisikin siltä..

      Poista
  2. Rohkea kirjoitus! Mulla itsellä ei ehkä ihan vastaavaa fyysistä paniikin kokemusta ei ole, mutta uskoisin, että tällä nykyajan jatkuvalla onnellisuuden tavoittelulla on oma osansa tässä. Negatiiviset tunteet jotenkin suljetaan pois ja ne eivät ole niin hyväksyttäviä. Mm. suru on tutkitusti ihan välttämätön elämän tragedioiden käsittelyssä. Se on tervehdyttävää, mutta eihän sitä saa surra. Kun pitää tavoitella vaan flowta ja toteuttaa itseään tullakseen onnelliseksi. En nyt tosiaankaan tarkoita sinua vaan tätä yleistä ilmapiiriä mikä mm. kaikkien SoMessa näkyvien sloganien paineessa saattaa tulla. Olen täysin positiivisuuden ja toivon kannalla, mutta ne eivät nouse surun ja tuskan kieltämisestä vaan enemmän niiden kohtaamisesta.

    Vaikea pukea sanoiksi, mutta toivottavasti edes jotenkin osasin. Olen siis rehellisyyden kannalla kaikessa tunteiden ilmaisussa. Se vapauttaa eikä mikään onnellisuusmantrojen toistelu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän mitä tarkoitat :) ja kyllä, pitäisi oppia hyväksymään kaikki tunteet ja sanonkin aina omille lapsille että on ok itkeä jne. Mä myös yritän lähestyä kaikkia tilanteita positiivisuuden kautta mutta aina se ei toki ole mahdollistakaan.

      Poista
  3. Hienoa, että lopulta päätit julkaista tämän tekstin! <3 Aiemmin kuuluin samaan ryhmään kuin sinä siinä mielessä että en todellakaan uskonut siihen että esim. stressistä voisi syntyä fyysisiä oireita. Kun vuosien varrella saa lisää elämänkokemusta ymmärtää kuitenkin, että kaikki omassa kehossa liittyy toisiinsa. Tunteet, terveys, unenlaatu, mielenrauha jne.

    Suurimman tällaisen ahaa-elämyksen sain kun esikoisen vauva-aikana elimme vaikeaa unettomuuskautta, ja kun minulle lopulta suotiin hetki nukkua, en saanut unen päästä kiinni koska stressasin sitä hetkeä kun joutuisin taas avaamaan silmäni. Minun oma stressi oli loppujen lopuksi syy siihen etten nukkunut. Ne ajatukset minun omassa päässäni aiheuttivat sen vaikean kierteen jossa elimme muutaman kuukauden.

    Nyttemmin uskon siis siihen, että jokaisen pitää osata lukea ja tulkita itseään ja elää juuri sen tahtista elämää kuin itsestä hyvältä tuntuu. Pitää antaa tilaa omille tunteille, tuntea iloa, surua ja puhua stressistä avoimemmmin. Se ei ole häpeä. Jokainen meistä on erilainen ja käsittelemme tilanteet eri tavalla.

    Tsemppiä ja voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on että jatkuvasti oppii itsestä ja elämästä yleensäkkin, vanhetessaan viisastuu, ei kai se sitten ihan keksittyä olekkaan :) ja että tiedostaa tilanteen ja mikä siihen johti on jo iso juttu. Mä uskon että vastaisuudessa sitä on viisaampi ja osaa lukea itseään paremmin. Kiitos <3

      Poista
  4. Mun tuntemukset ja varsinkin ensimmäiset kerrat oli just kuvailemiasi " puutumista kasvoissa ja käsissä, jopa suussa. Olin kauhuissani, tuntui kuin olisi luisunut jonnekkin jos "päästäisi irti". Pelkäsin että menetän tajun tai sekoan tai jotain!! Tunne on kauhea. Ei todellakaan paniikkioireiset ole mitenkään " sekopäitä" Vaan henkilöitä , joilla on paljon vastuuta ja ottavat paljon vastuuta.. Haluavat huolehtia kaikesta ja että kaikki olisi hyvin jne.. Pitää oppia antamaan armoa itselleen, ei tarvitse olla täydellinen... ja pitää oppia pyytämään apua, mutta pitää osata myös kieltäytyä !! Kuunnella itseään <3 Joskus voi tulla suuressa elämän kriisissä oireet pahemmiksi ja silloin kannattaa mennä lääkäriin ja terapiaan. Joskus näistä ei selviä yksin vaan on pakko hakea apua. Siinäkään ei ole mitään noloa.. vaan se on syvää viisautta ja rakkautta itseään kohtaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, pitää olla armollinen itselle ja hakea apua jos siltä tuntuu <3

      Poista
  5. Hyvä, että uskallat kirjoittaa tuntemuksistasi blogissasi. Mielestäni mielenterveydestä puhutaan liian vähän julkisesti nykyään. Ehkä juuri sen vuoksi monilla on se käsitys, että esimerkiksi ahdistus- ja masennusoireet koskevat vain "hulluja", kun oikeasti ne ovat osa monen ihmisen elämää: kenelle tahansa voi joskus tulla eteen tilanne, joka on itselle liikaa, ja se voi näkyä mitä erilaisimpina oireina. Ei niiden vuoksi pitäisi tuomita itseään tai ketään muutakaan. Kirjoitin itsekin blogiini viime keväänä pahasta olostani, joka lopulta diagnosoitiin masennukseksi:

    http://roosanpikseliblogi.blogspot.fi/2015/05/kohti-lomalaitumia-aitienpaivana-koko.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, päätin kirjoittaa aiheesta koska itse olin niin onnellisessa asemassa että sain vertaistukea ja ymmärsin heti alkuunsa ikäänkuin mistä oli kyse. Jos olisin jäänyt yksikseni tuskailemaan oireitani olisin varmaan seonnut. Jos tästä kirjoituksesta on hyötyä edes yhdelle, se oli sen arvoista. On myös jotenkin vapautunut olo nyt :) Kiitos linkistä :)

      Poista
  6. Hyvä ja rohkea kirjoitus! Hienoa, että otit asian esille. Monelle mielenterveyden sairaudet ovat vielä peikkoja ja niitä sairastava leimataan helposti. Esimerkiksi masentuneelle ei auta se "ota nyt vaan itseäsi niskasta kiinni" -kommentti. Aina tarvitaan kaltaisiasi rohkeita ihmisiä, jotka puhuvat asiasta suoraan. Ehkä jonain päivänä yleinen ymmärrys riittää hyväksymään nämäkin sairaudet oikeina sairauksina eikä esimerkiksi huomionhakuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon huomannut että varsinkin vähän vanhemmat henkilöt on sitä mieltä että mielen sairaudet on keksittyjä, huomionhakua, laiskuutta yms. Mäkin olin kuvitellut että tällainen jalat maassa järki ihminen kuten mä, ei voisi saada paniikkikohtausta. Eli tavallaan luulin myös että sitä tapahtuisi jollain lailla heikommalle ihmiselle kuin mä. No, nyt kokemusta viisaampana riittää taas ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta pikkusen enemmän..

      Poista
  7. Hienoa että kirjoitit asiasta. Tiedän monia jotka ovat olleet yhtä ymmällään paniikkikohtauksista. Ei niissä mitään hävettävää ole. Kun ihminen joutuu kovalle koetukselle stressin tai tunteiden kanssa, on ymmärrettävää että oma mielikin silloin on koetuksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Sitä vaan aina ajattelee että itse on jotenkin "voittamaton".

      Poista
  8. Voi kiitos tästä, ihana kun kirjoitit <3 Et arvaa miten paljon tämän lukeminen merkitsi minulle. Itse sain ensimmäiset paniikkikohtaukset viime kesänä, ja voin niin samaistua siihen mitä kirjoitit. Lisäksi oon miettinyt todella paljon että oonko nyt ihan "hullu", mutta kai olen edelleen ihan normaali :') Opetellaan stressaamaan vähemmän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoista ♥ Kyllähän sitä itselläkin päässä pyöri silloin vaikka mitä, tunsin itseni ihan "sekopääksi" :D Oon niin kiitollinen siitä että tajusin (tai joku muu tajusi) heti alussa että kyse oli paniikkikohtauksesta. Vaikka olo oli niissä tilanteissa ihan kamala, jotenkin tieto siitä ettei siihen kuole (vaikka siltä tuntuisikin) auttoi yli niistä tilanteista. Tsemppiä sulle ♥

      Poista

Kiitos kommentista ♥